Pyörremyrskyjä

 

Talo numero viisitoista lepäsi kuusimetsän suojissa, pitkän hiekkatien toisessa päässä. Auringonpaisteen laikut saivat talon punaisen maalipinnan välkähtelemään kissojen juostessa sen ympärillä. 

    Ovi narahti mummon astuessa ulos talosta. Hän ontui toista lonkkaansa johon hevonen oli aikoinaan potkaissut. Sylissään hänellä oli pino mattoja, joita hän oli menossa puristelemaan. Mielessään kaikki tehtävät joita päivän aikana oli tehtävä, hän kiirehti askeleitaan huomaamatta auringon aikaansaamaa leikkiä hiekkatiellä. 

    Mummolle tärkeintä oli: leipominen, ruuan laittaminen, siivoaminen ja lehmien hoitaminen. Hän pukeutui mielellään siniseen paitaan ja sinisiin housuihin, ja hän piti lehmien aikaansaamasta hälystä. Hän ei voinut sietää: sitä kun vaari katosi pitkille pyöräretkilleen juuri kun oli ruoka-aika, vetelehtimistä eikä leivänmuruja pöydällä.

    Tänään oli suuri päivä, ja sen saattoi aistia kaikkialla talon ympärillä: kävi jatkuva hyörinä ja valmistelu. Keittiön pöydällä pullataikina uhkasi paisua yli reunojen, ja valuessaan ja venyessään se alkoi muistuttaa hämähäkin seittiä. 

    Päivä oli suuri siksi, että mummo ja vaari asuivat viimeistä päivää talossa numero viisitoista. Sen jälkeen he muuttaisivat taloon numero kuusitoista, joka oli aivan pellon toisella puolella, vaarin istuttaman auringonkukkarivin takana. Sen talon heille oli rakentanut isä, joka jäisi asumaan taloon numero viisitoista äidin sekä pojan kanssa. 

    Poika kurkisteli venyvää pullataikinaa ja pyyhkäisi sitä sormellaan maistaakseen kun mummo ei nähnyt. Mummo ei pitänyt siitä, että kesken leipomisen tultiin maistelemaan ja sotkemaan.

    Poika rakasti: pullataikinan maistelua, kissojen perässä juoksemista, auringonpaisteessa paljain jaloin kävelemistä sekä uidessa pään laittamista veden alle niin, että saattoi seurata miten kädet nostattivat pintaan hiekkapyörteitä kuin pyörremyrskyjä. Poika inhosi: kastematojen päälle astumista.

    Kun vaari palasi lehmiä ruokkimasta navetasta, hän suunnitteli livahtavansa pyöräretkelle ennen kuin mummo keksisi hänelle lisää tehtävää. Vaari rakasti: pitkiä pyöräretkiä, kasvimaan hoitamista, joutenoloa ja pullan syömistä. Vaari ei voinut sietää: liikaa työntekoa ja kiirettä. Poika kiiruhti hänen luokseen paljain jaloin ja kysyi, koska isä ja äiti tulisivat kotiin. Vaari vastasi, että varmasti pian. Poika säntäsi kissan perään, joka tarkkaili pahaa-aavistamatonta lintua.

    Parhaat päivänsä nähnyt lava-auto keinahteli pian pitkin kuoppaista ja kapeaa tietä rikkoen hiljaisuuden. Poika loikki tervehtimään äitiä ja isää, jotka nousivat autosta ulos. Hän hämmentyi huomatessaan sen mustan pilven, joka purjehti autosta matkustajien mukana. Äiti hymyili hänet nähdessään, mutta silmät eivät hymyilleet. 

    Äiti piti: kimaltavista koruista, ostoksilla käymisestä ja tanssimisesta. Hän vihasi: uusien kenkien sotkeutumista lehmän lantaan sekä hiljaisia maatiloja. Isä taas piti: hiljaisista maatiloista, rakentamisesta sekä itsekseen olemisesta. Hän inhosi: tanssimista, ostoksilla käymistä ja kaupunkeja. 

    Mummo tuli heidän luokseen puhtaat matot sylissään ja sanoi siivonneensa talon ennen kuin veisivät viimeiset tavarat uuteen kotiinsa. Mutta ensin juotaisiin kahvit ja syötäisiin tuoretta pullaa. Kuten monet aikuiset, mummokaan ei huomannut autosta purjehtivaa pilvenhattaraa joka kulki sisään taloon äidin ja isän mukana ja asettui nurkkien varjoihin.

    Kun he istuivat pöydän ääreen höyryävät mukit edessään, kaikki ajattelivat eri asioita: vaari mietti mihin kohtaan perustaisi uuden kasvimaan, mummo tavaroiden järjestämistä, äiti uutta rannekoruaan ja isä rakennusprojektiaan. Poika ajatteli tuoretta, pumpulin pehmeää pullaansa jota ahmi suuhunsa suurin haukkauksin. Juteltiin niitä näitä, ja sitten kannettiin yhdessä mummon ja vaarin viimeiset tavarat taloon numero kuusitoista, jonka tyhjät huoneet täyttyivät pian pahvilaatikoista ja huonekaluista. Sen jälkeen pienentynyt perhe palasi taloon numero viisitoista ja äiti patisti pojan iltapesulle, sillä alkoi olla myöhä. Poika meni pesemään hampaansa vastahakoisesti, sillä synkkä pilvi viipyili yhä olohuoneessa. Hän ei tiennyt että se pilvi koostui riidoista, jotka olivat pahentuneet pahentumistaan kun vanhemmat eivät löytäneet yhteistä säveltä arkeen ja elämiseen. Äidin pitkästyminen sai hänet tarrautumaan entistä kiivaammin kiinni isään, joka vetäytyi aina vain kauemmaksi tarrautumisen johdosta. 

    Pojan saatua hyvän yön halaukset hän lähti kiipeämään portaita pitkin yläkertaan omaan huoneeseensa. Kolmannen portaan kohdalla oli tumma läikkä, jonka päälle hän ei koskaan halunnut astua. Silloin saattaisi portaan alta tulla esiin hirviö. Hän sulki oven perässään ja astui omaan uuteen huoneeseensa, jossa mummo ja vaari olivat ennen asuneet. Siellä tuoksui vielä se tuttu tuoksu, joka usein tuntui leijuvan vanhojen ihmisten ympärillä.

    Ikkunasta poika saattoi katsella, miten aurinko laski navetan taakse, kunnes alkoi hämärtää. Oli niin hiljaista, että poika saattoi kuulla miten äiti ja isä keskustelivat alakerrassa kiivaaseen sävyyn. Poika veti peiton ylleen ja katseli piteneviä varjoja ja kuunteli aina vain meluisammaksi käyvää keskustelua. 

    Isä ei halunnut kuulla, miten onnettomaksi äiti itsensä täällä tunsi. Hän käski tätä muuttamaan asennettaan. Äiti huusi saaneensa tarpeekseen siitä, että isä oli kaiket päivät töissä ja äiti oli jumissa tässä metsikössä. Isä huusi saaneensa tarpeekseen siitä, että äiti kulutti kaikki rahat niin että hän joutui olemaan kaiket päivät töissä. Poika makasi yläkerrassa yhä valveilla saamatta unta, ja napsautti valon päälle. Yöllä talo tuntui muuttuvan toiseksi. Oli hiljaista. Sitten kuului ulko-oven ääni. Ja pamaus, kuin jotain olisi hajonnut.

    Äiti ei enää tullut takaisin.

    Hiljalleen päivät saivat uuden rytminsä: poika meni aamuisin mummon ja vaarin luokse siksi aikaa kun isä meni töihin. Siellä poika kuunteli mummon päivittelyitä kiittämättömästä hulttionaisesta, joka hylkäsi niin vain lapsensa. Vaari meni pitkälle pyöräretkelleen. Pojan suru alkoi hiljalleen muuttua kaukaiseksi ontoksi tunteeksi, kun hänen maailmaan jäi äidin muotoinen aukko. Isä, jonka piti töiden lisäksi hoitaa lehmät navetassa sillä mummo ja vaari alkoivat olla siihen liian vanhoja, vietti suurimman osaa päivästä poissa.

    Mutta koska poika oli enimmäkseen valoisa luonteeltaan, hän täytti pian päivänsä uusilla puuhilla: hän etsiskeli pieniä sammakon poikasia ja juoksi pellolla kissat perässään niin, että pitkät heinänkorret piiskasivat lempeästi paljaita sääriä. Hän juoksi niin kauan, että joutui pysähtymään tasaamaan hengitystään.

    Eräänä päivänä isän tultua kotiin poika palasi taloon numero viisitoista hyvästeltyään mummon ja vaarin, jotka istuvat tyytyväisinä vieri vieressä television ääressä kuin kaksi vanhaa varista sähkölinjalla. Isä nousi autosta ja sanoi, että he voisivat lähteä ajelulle. Poika innostui siitä, miten pirteältä isä tänään näytti, pirteämmältä kuin kuukausiin. Isä sanoi että he menisivät kylään, missä oli leikkikaverikin. He nousivat yhdessä auton kyytiin ja isä päätti ruokkia lehmät hieman myöhemmin käynnistäessään auton moottorin. Isä raapi tämän tästä päätään hermostuksissaan miettiessään, mitä poika tästä kaikesta tuumaisi.

    Lava-auton köröteltyä pois näkyvistä talon pihapiiriin laskeutui taas hiljaisuus, jota rikkoi vain silloin tällöin lehmien ammunta tai käen kukkuminen. Kissa asettui istumaan keskelle tyhjää pihaa kun kaikki olivat lähteneet häiritsemästä.

    Talossa numero kuusitoista vaari istui ruokapöytään mummon keitettyä vaaleanpunaista puuroa. Hän mietti, että eläkkeelle jääminen sopi hänelle kuin nenä päähän. Nyt sai vain olla kaiket päivät, eikä hän aikonut uhrata ajatustakaan sille, miten navettaa hoidettiin. Hän oli ansainnut tämän lomansa. Mummolle se oli hankalampi paikka, sillä nyt hänen täytyi oikein olan takaa keksiä jatkuvasti uutta puuhaa, ettei olisi jäänyt toimettomaksi. Mummoa kismitti katsella, miten vaarin askeleet hidastuivat hidastumistaan ja miten tämä loikoili sohvalla pyjamassaan kaukosäädin kädessään puoleen päivään saakka.

    Oli jo myöhäinen ilta, kun lava-auto palasi. Väsyneestä autosta nousivat väsynyt poika ja isä, joka kysyi mitä poika piti naisesta ja isommasta pojasta. Siihen poika ei vastannut mitään. Häntä harmitti, sillä oli huomannut, miten isä ja tämä nainen olivat vilkuilleet toisiaan pöydän ylitse ja välillä pitäneet kädestä. Ja isompi poika oli suhtautunut häneen kuin pikku lapseen. Siitä huolimatta pojat patistettiin leikkimään samaan huoneeseen pois jaloista, vaikkeivät olisi halunneet. Poika oli istunut murjottaen nurkassa ja kuunnellut, miten isompi poika oli kertonut heidän muuttavan pojan luokse asumaan.

    Kotona poika kysyi, muuttaisivatko he todella heidän kanssaan asumaan. Isä vastasi että kyllä varmaankin, mutta eivät aivan vielä. Poika sanoi, ettei pitänyt heistä. Sitten isä hermostui ja käski poikaa sulkemaan suunsa, sillä hän oli väsynyt oltuaan koko päivän töissä, ja vielä piti mennä ruokkimaan lehmät. Isä käski mennä poikaa ottamaan jääkaapista iltapalaa ja meni navettaan, missä kissa luikahti maitotankin alle askeleet kuullessaan. Hännänpää jäi silti näkyviin.

    Poika astui hiljaiseen taloon jossa ei enää näkynyt kukkia tai vaaleanpunaista puuroa pöydällä, sen sijaan pöydän pinnassa saattoi olla päiväkausia mehutahroja tai leivänmurusia. Poika kuunteli kellon viisareiden hiljaista naksahtelua lusikoidessaan kiisseliä, ja talon laudat natisivat tuulessa.

 

Kaksi taivasta

 

Talossa numero viisitoista oli asunut jo monia sukupolvia, ja se oli tottunut jatkuvaan uurastamiseen ja ankaraan kuriin jo mummon ja vaarin vanhempien aikana. Se oli nähnyt ihmisten kuolevan vuoteisiinsa ja keinutuoliin ja uusien syntyvän. Kaikki vaihtui ja muuttui, mutta sen kirkkaanpunainen maalipinta pysyi vuodesta toiseen samana. Vain alati tulevien ja menevien ihmisten kuiskeet, naurut ja huudot tuntuivat jättävän oman heikon kaiun talon vanhoihin tapetteihin ja lattialautoihin, joiden pinta kävi kauhtuneemmaksi vuosi vuodelta.

    Isä oli siivonnut talon niin perusteellisesti, ettei poika ollut nähnyt sitä yhtä puhtaana kuin viimeksi äidin ollessa siivoamassa. Isän tyytyväinen hyräily kaikui huoneissa ja hänen hiekanvärinen hiuskuontalonsa heilahteli harjan työntelyiden tahtiin. Poika toimitti omia pieniä askareitaan isää autellen ja mietti: millaista elämä nyt tulisi olemaan, kun hän isän sanojen mukaan saisi äitipuolen? Saisiko hän yhä asua omassa huoneessaan? Olisiko isällä aikaa hänelle? 

    Saatuaan urakan valmiiksi isä pyyhkäisi hien otsaltaan ja katsahti kelloa sekä lausui: pian he olisivat jo täällä. Poika kurkisteli ikkunasta nähdäkseen, milloin vieras auto tulisi viemään kodin rauhan.

    Kun uusi, puhdas auto liukui varovaisesti talon pihapiiriin se toi mukanaan uuden ja tuntemattoman tomua. Isä patisti pojan mukaansa ulos tervehtimään tulijoita, vaikka mieluummin poika olisi mennyt huoneeseensa ja katsellut heitä turvallisen välimatkan päästä.

    Äitipuoli vaihtoi heidän kanssaan tervehdykset, ja hänen kova äänensä mursi ne äänettömyyden rippeet, jotka pojan ja isän myötä huoneisiin oli pesiytynyt. Isompi poika tervehti vain käskystä jurosti - hän piti tästä aivan yhtä vähän kuin poikakin. Pahvilaatikoita toisensa perään alettiin kantaa sisään, kunnes olohuone oli kuin valtava labyrintti. Poika vetäytyi kauemmaksi katselemaan, miten äitipuoli ja isä kantoivat tavaroita vierekkäin, välillä hymyillen toisilleen.

    Äitipuoli nykäisi ylös kuoriutunutta paitaa alemmaksi ja taputti pölyt käsistään. Joka liikkeestä huokui sama voima, jopa äänestäkin. Äitipuolelle mieluista oli: siivoaminen ja ruuanlaitto sekä marjojen kerääminen. Hän ei pitänyt: laiskottelusta, tottelemattomista lapsista, epäjärjestyksestä, poissaolevista miehistä tai rikkinäisistä sukista.

    Isä myhäili tyytyväisenä ja ajatteli, että nyt kaikki tulisi olemaan toisin, aivan toisin, kuten olisi ollut jos pojan äiti olisi pysynyt heidän luonaan. Nyt perhe oli taas kokonainen ja siellä oli lämpöä ja ääntä. Äitipuoli komensi isompaa poikaa kantamaan omat tavaransa sisään. Häntä odotti oma huone yläkerrassa. Poika lähti hakemaan laatikoita kiireesti auton perästä, osaten lukea äitipuolen sanojen välisiä taukoja.

    Isompi poika piti: kehujen saamisesta ja onnistumisesta. Hän ei pitänyt: laulutunneista tai pojan kanssa leikkimisestä.

    Talo paukkui ja natisi kun huonekalu toisensa jälkeen kannettiin sisään. Siellä oli niin kova meteli, että poika päätti lähteä mummon ja vaarin luokse. Hän asteli paljain jaloin pitkin hiekkatietä ja katseli, miten vesilätäköihin heijastui pilvien kuvia kuin ne olisivat olleet paloja taivaasta. Taakse katsoessaan hän näki, miten ikkunan takana äitipuoli ja isä siirsivät uutta pöytää paikoilleen. Heidän vanha pöytänsä vietiin varastoon, sillä se alkoi olla jo kiikkerä ja täynnä naarmuja. Mutta se oli tuttu pöytä ja lämmin, ja uusi pöytä oli säihkyvän puhdas ja moitteeton, tuntematon. Poika pyyhälsi juoksuun ja astui taloon numero kuusitoista.

    Mummo ja vaari istuivat pöydän ääressä kiireettömästi teetä siemaillen ja pojan nähdessään mummo pyysi hänetkin tulemaan maistamaan tuoretta kakkua. Poika istuutui heidän viereensä ja kuunteli, miten he juttelivat asioista, jotka olivat tapahtuneet jo kauan aikaa sitten. Mieluiten mummo ja vaari juttelivat: kuolleista naapureista, lapsuutensa pula-ajasta jolloin syötiin pelkkää perunaa ja puun kaarnaa tai jotakin vastaavaa, siitä kun heidän lapsensa olivat pieniä tai kuolleista sukulaisista. Tällä kertaa mummo kertoi, että hänen veljensä oli jälleen joutunut sairaalaan. 

    He jutustelivat kuolemasta samaan tapaan kuin eilisestä sadesäästä, niin tuttu vieras se oli. Poikaa kuitenkin jatkuva puhe kuolemasta, sodasta tai pula-ajasta kyllästytti, sillä hän keskittyi kuuntelemaan ulkoa kantautuvaa varisten raakuntaa ja katselemaan, miten höyry nousi kauniina kiemuroina hellalla porisevasta kattilasta.

    Mummo kysyi, miten muutto sujui, ja leikkikö hän uuden velipuolensa kanssa. Mummo ajatteli: oli hyväksi, että isä otti uuden vaimon. Poika tarvitsi naisen elämäänsä ja pitämään talon järjestyksessä. Vaari kalisteli lusikkaansa kupin reunaa vasten tyytyväisenä siitä, ettei tarvinnut enää päätään vaivata mokomilla asioilla. Syötyään poika astui takaisin ulos nauttimaan kesän viimeisistä lämpimistä päivistä ja pinkaisi juoksuun. Tuuli tarttui häneen ja riepotti ajatukset tiehensä. Poika hidasti tahtiaan vasta lammen rannassa. Hän asteli laiturille ja roikotti jalkojaan vedessä.

    Hän riisui vaatteet yltään päättäen mennä uimaan, vaikka hänen olisi pitänyt pyytää joku vahtimaan. Olihan hän jo tarpeeksi iso. Ja hän halusi olla rauhassa. Veteen solahtaessaan hän muuttui painottomaksi, osaksi vettä, ja saattoi kelluessaan pinnalla katsella, miten pohjassa sukeltelevat pikkuruiset ötökät leijuivat vaivattomasti veden halki. Kuului vain rauhallista huminaa, kun korvat jäivät pinnan alle.

    Poika piti eniten vedessä: kellumisesta ja ylös päin hyppäämisestä ja sukeltamisesta kuin delfiini. Veden pinta tuntui ensimmäisellä kerralla kylmältä terältä, joka hiljalleen pehmeni samettiseksi kosketukseksi. Antautuessaan painottomaksi vedessä poika kuunteli vedenalaisen maailman äänekästä hiljaisuutta joka koostui kohinasta ja pikkuruisista aalloista, jotka saivat aikaan liplattavaa ääntä osuessaan hänen päälakeensa. Poika kellui kellumistaan ja kadotti ajan, kadotti isomman pojan ja äitipuolen, kadotti jonkin kaukaisen aavistuksen äidistä, joka heikkeni päivä päivältä. Kun poika lopulta nousi vedestä, viileä ilma nostatti iholle lukuisia, pieniä näppyjä ja poika tunsi ajatusten jäävän veteen. Pukiessaan hän loi viimeisen katseen peilityyneen pintaan johon heijastui taivas.

 

 

Varjo

 

Aamiainen oli pojan lempihetkiä. Siinä parasta oli: kun sai katsella auringonsäteiden tunkeutumista ohuiden verhojen läpi, lakanasta jääneet rypyt käsivarsissa ja kun sai miettiä, mikä olisi kaikkein sopivin tapa aloittaa päivä.

    Hetken verran he kaikki istuivat samaan aikaan pöydässä, ja he olivat aivan kuin tavallinen perhe. Pojat loivat tutkivan katseen toisiinsa suuren pöydän ylitse, ja he näkivät: tässä olivat joukkueet vastakkain. 

    Äitipuoli puki ylleen harmaan jakun ja kampasi kiharaiset hiuksensa ja harmitteli mielessään, että nyt työmatka olisi paljon pitempi. Isä hörppi kahvia sanomalehden äärellä ja sanoi: ennen kuin isompi poika lähtisi kouluun, hän voisi rakentaa heille keinun.

    Pojat hihkaisivat innoissaan ja sillä hetkellä heidän välillään kareileva epäluuloisuus ropisi tiehensä, sillä he molemmat olivat haaveilleet keinusta jo pitkään. Eikä siitä tulisi mikä tahansa keinu, vaan sitä varten pystytettäisiin korkea pylväs, johon laitettaisiin traktorin rengas ketjuilla roikkumaan. Poika alkoi kiskoa isää hihasta ja kysyi, menisivätkö he heti. Äitipuoli hyvästeli heidät ja astui ulkoilmaan, missä hienon hieno hiekka ja pienet kivet narskuivat oudosti kenkien alla. Hän katseli ympärilleen ja mietti, että hänellä oli paljon tehtävää puutarhassa. Kun auto kaarsi hitaasti pihasta ja hävisi, talo jäi kylpemään itsekseen lämmössä. 

    Kolmikko astui ulos ja isä sanoi, että tarvittaisiin traktoria pylvään pystyttämiseen. Hän kysyi, halusiko jompikumpi pojista tulla kyytiin sitä hakemaan. Poika pudisti päätään, sillä hän oli joutunut istumaan traktorin ahtaalla penkillä jo vuosia, ja se oli hänestä pitkästyttävää. Isompi poika innostui ajatuksesta ja kiipesi ensimmäistä kertaa traktorin hyttiin. Poika katseli, miten traktori ajoi voimakkaasti heilahdellen pitkin polkua ja tunsi möykyn rinnassaan. Poika ei tiennyt, että möykky oli ilmestynyt äidin lähdettyä. Että möykky oli ilmestynyt kertoakseen pojan olevan huono ja syypää äidin lähtöön.

    Poika istuutui nurmikolle odottamaan ja katseli, miten paljaat varpaat haroivat pehmeää nurmikkoa. Silloin hän huomasi varjonsa, joka toisti hänen liikkeensä ja näytti hailakalta auringon kirkkaassa paisteessa. Mutta se oli siinä yhtä kaikki. Poika kuuli sen kuiskaavan, ja se sanoi: ole varovainen, tai isompi poika vie isäsi. 

    Kun traktori palasi, isä ryhtyi pystyttämään pylvästä kaivamaansa kuoppaan ja pojat seisoivat etäämmällä. Isompi poika seisoi rehvakkaasti ylpeänä siitä, että oli päässyt kyytiin. Tolppa oli valtavan korkea. Pojan mielestä se oli kuin sormi, joka osoitti taivasta. Isomman pojan mielestä se oli kuin valtava jäätelötikku.

    Kun tolppa oli hyvin maassa kiinni, isä pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hän sanoi, että alkoi olla aika mennä töihin ja kouluun. Hän kiinnittäisi renkaan tolppaan myöhemmin. Isompi poika nosti koulurepun selkäänsä ja lähti astelemaan ensimmäistä kertaa pitkin pitkää hiekkatietä, jonka päässä oli maitolaituri, mistä linja-auto hänet hakisi. Poika jäi yksin pihaan ja kissan huomatessaan ryhtyi leikittämään tätä heinänkorrella. Lehmien ammunta kantautui ulos saakka, ja poika lähti katsomaan niitä. Navetta oli voimakkaiden hajujen paikka. Haisi rehu ja haisi lehmän lanta. Kärpäset pyrähtivät sankkana joukkona hänen kimppuunsa ja tömähtelivät kärpäspaperiin, missä ne jatkoivat pörisemistään. Poika otti kourallisen heinää ja antoi ensimmäisen lehmän hamuta sen kädestään.

    Kuullessaan kellon helinää poika tiesi mitä se tarkoitti: mummo kilisteli sitä verannalla kutsuessaan heitä syömään. Vaikka vaari kuuli kellon soiton, hän harvoin tuli saman tien. Poika sen sijaan meni mielellään, sillä mummo teki useimmiten jälkiruokaakin. Talossa numero kuusitoista oli käynnissä tavallinen hyörinä, joka aiheutui mummon kolmen eri työn samanaikaisesta tekemisestä. Poika piti siitä, että siellä oli aina tuoksuja ja liikettä ja lämpöä. Mieluisinta mummolassa oli: seitsemän kellon samanaikainen naksahtelu, joista muodostui tuttu tik-tak-sävelmä.

    Poika istuutui pöydän ääreen kuin kotonaan, tai ehkä enemmänkin kuin oikeassa kodissaan. Pata päästi ilmoille höyryhattaroita jotka kiemurtelivat vaarin silmien edestä. Pitikö poika uudesta velipuolestaan, mummo kysyi, ja poika kohautti harteitaan. Mukavaa, että hän sai leikkiseuraa, mummo jatkoi. Kuului vain lusikoiden kalahtelua vasten posliiniastioita, jotka olivat vanhempia kuin talo numero viisitoista.

    Vaari ja mummo söivät kaksi kertaa hitaammin kuin poika, joka hotkaisi keiton suihinsa ja oli jo valmiina palaamaan ulos. Hän kysyi, tulisivatko mummo ja vaari. Odota nyt vähän, mummo nauroi ja pyyhki leivän kulmalla viimeiset keiton rippeet. Pian he astuivat ulos kolmisin, ja mummo ja vaari suuntasivat talon takana olevalle kasvimaalle missä porkkanat, lantut, tillit, persiljat ja monet muut kasvit kasvoivat viivasuorissa riveissä. Poika istuutui nurmikolle kohtaan, mihin aurinko tipautti lämpimän valolätäkön ja katseli, miten mummo ja vaari alkoivat kyykkiä vieri vieressä rivien väleissä ja heittivät vuorotellen rikkaruohon olkansa yli. Vaari ajatteli, että tämä oli täydellistä. Kostea multa värjäsi sormet mustiksi ja kutitti varpaita. Mummo ajatteli, että tämä oli täydellistä. Sai tehdä puolison vierellä töitä. Poika ajatteli: tämä oli täydellistä. Hän kävi makaamaan, sillä pelkkä työn teon katselu sai hänet väsähtämään.

    Isän palatessa illalla poika kysyi, joko hän tulisi laittamaan rengaskeinun paikoilleen, sillä hän ja isompi poika odottivat jo malttamattomina että pääsisivät kokeilemaan uutta keinua. Isä pakotti suupielensä kohoamaan mielessään edellinen asiakas, joka oli tinkinyt ja maksanut hänelle liian vähän. Isä mietti pöydälle kasaantuvaa laskupinoa ja suurentunutta perhettä, joka piti elättää. Ensin hän tekisi huomisen suunnittelutyöt valmiiksi, ja sitten hän laittaisi keinun, hän lupasi pörröttäen poikien hiuksia. Pojat istuutuivat ulos vieretysten ihailemaan jättimäistä tolppaa ja odottivat. Ja odottivat. Viimein oli mentävä nukkumaan.

    Joka iltapäivä he nyhtivät isää hihasta ja kysyivät, joko nyt tämä pystyttäisi tolpan. Aivan lähipäivinä, isä lupasi pakaten tietokonetta laukkuunsa. Asiakas odotti. Ja tämä oli tärkeä kauppa. Kun aika kului, poika lakkasi odottamasta. Hän rakensi jykevän muurin sydämensä ympärille, ja aina isän ollessa hyvällä tuulella ja puhuen jostain hauskasta, suunnitellen retkiä, keinun rakentamista ja jäätelön ostamista, poika nyökäytti päätään ja ajatteli: turha odottaa mitään. Silloin ei tarvitsisi pettyä. Isompi poika kulki mielellään isän mukana autokaupoilla ja työajeluilla, loputtoman kärsivällisenä ja ajatteli, että hänestä tulisi samanlainen kuin isästä. Hän olisi mitä kiltein poika, ja sitten isä rakentaisi keinunkin loppuun. Lopulta syksyn lehdet laskeutuivat väsyneinä yksinäisen tolpan päälle kunnes tuuli siivosi ne tiehensä ja teki tilaa ensimmäiselle lumikerrokselle.

 

Uutinen

 

Talo oli siivottu putipuhtaaksi, vielä puhtaammaksi kuin yleensä. Äitipuoli hyräili tyytyväisenä kantaessaan pöytään täytekakkua ja kokeili ajatella varovaisen ajatuksen, jota ei ollut ennen uskaltanut ajatella: elämä oli ihanaa. Siitä tulisi nyt parempaa. Hänen kurkussaan kupli odotus päästä ilmoittamaan muille asiasta.

    Poika odotti malttamattomana että muut saapuisivat. Hän mietti, mitä saisi syntymäpäivälahjaksi. Pojan lahjatoiveet olivat: piirustuskynät tai kirja.

    Koska poikien syntymäpäiviä vietettiin samaan aikaan, isompi poika mietti kumpi saisi leikata kakun tai puhaltaa kynttilät. Viimein kuului oven tuttu parahdus, sillä ovea oli auottu tuhansia kertoja, ja mummo ja vaari astuivat sisään. Poika halusi syöksyä halaamaan heitä, muttei kehdannut äitipuolen seurassa.

    Täällä on talo hienona, mummo myhäili ja tunsi pienen pistoksen tullessaan entiseen kotiinsa, jossa hänen apuaan ei enää tarvittu, ja vaari tutkaili kiinnostuneena pikkuleipäpinoa sekä kakkua. Hetken kuluttua isäkin tuli. Isän valtasi liikutus hänen katsellessaan kotia, joka oli täpötäynnä elämää ja hyörinää. Tätä hän oli aina halunnut. Isompi poikakin oli erinomaisella tuulella, sillä isä oli ostanut hänelle jäätelön autokaupassa käynnin jälkeen, kun oli ensin vannottanut ettei tämä kertoisi pojalle. Äitipuoli pyysi heidät kaikki istumaan pöydän ääreen ja kaatoi mummolle ja vaarille kahvia kuppeihin. 

    Poika leikkasi kakkua isän avustuksella valtavan kimpaleen ja kävi sen kimppuun. Keskustelu oli niukkaa, kuten usein talon numero viisitoista sisässä. Tai kun keskusteltiin, pojalla oli aina tunne että puhuttiin turvallisista asioista kuten säästä. Mutta he eivät olleet koskaan syöneet niin hyvää kakkua. Syötyään palansa äitipuoli kakaisi kurkkuaan ja sanoi: hänellä oli tärkeää kerrottavaa. He saisivat vauvan. Mummo alkoi nauraa innosta, sillä hän saisi vielä yhden lapsenlapsen kirmailemaan nurmikolleen ja kiipeilemään penkille yrittäessään tavoittaa keksipurkin. Isä kietoi kätensä äitipuolen olalle kömpelösti mutta hellästi. Isompi poika mietti, saisiko uudesta vauvasta leikkikaveria. Poika huolestui, veisikö uusi vauva kaiken huomion.

    Syötyään mummo ja vaari palasivat taloon numero kuusitoista. Vaarin vatsa oli pingottunut suureksi kuvuksi, ja hän haaveili nurmikolla makoilusta. Vaarin unelma-ammatti oli: astrologi. Silloin hän olisi saanut maata nurmikolla päivät pitkät taivaalle tuijotellen.

    Ulkona kaikki oli muuttunut nahistuneen vihreäksi, kuten niinä viimeisinä kesän viikkoina ennen kuin puut alkoivat esitellä väriloistoaan. Mummo mietti loppupäivän töitä: kaapit oli siivottava ja kiisseli keitettävä. Hän tiesi kiusaavien ajatusten palaavan aina silloin, kun oli paikallaan. Ne tulivat kuin nälkäiset linnut nokkimaan ja härnäämään, ja usein ne toivat mukaan kitkeriä kuvia menneisyydestä. Eniten kuvia epäonnistumisista, menetyksistä ja vaikeuksista, ja silloin ne kiertyivät kiepiksi rinnalle jolloin hän tunsi pakahtuvansa. Eniten kuitenkin tuli kuvia mummon äidistä, joka seisoi ankarana ja pitkänä, kuin suuri seiväs ja komensi pienen tytön ruuanlaittoon ennen kuin ehti nukkea ottaa käsiinsä.

    Poika avasi lahjapakettia ja isompi poika omaansa. Poika oli saanut sen mummolta ja vaarilta, ja aavisteli paketin muodosta mitä siellä oli: kynäpaketti! Eikä mitä tahansa kyniä, vaan kymmeniä värikyniä, joita saattoi vedellä levittää kuin olisi maalannut vesiväreillä. Poika oli usein katsellut mummon maalaavan ajankulukseen, silloin kuin töiltä malttoi, ja oli halunnut itsekin kokeilla. Isompi poika avasi oman pakettinsa ja ihasteli omaa työkalupakkia. Sillä hän oli jo pitkään viettänyt enemmän aikaa isän kanssa nikkaroiden ja naulaten kuin leikkien. 

    Kun alkoi olla myöhä, pojille toivotettiin hyvää yötä ja he kiipesivät yläkertaan omiin huoneisiinsa, poika varoen astumasta kolmannelle askelmalle ettei herättäisi hirviötä. Omassa sängyssä saattoi kuunnella, miten talo vaikeroi pakkasessa ja tuulessa, sen vanhat laudat taipuen ja paukkuen. Poika oli hetken alasti viileässä sängyssä, ja hitaasti veti peittoa ylleen. Sen lämpö kietoi hänet hiljalleen syleilyynsä ja hän kuvitteli isän peittelevän häntä. Isompi poika oli ottanut työkalupakin viereensä nukkumaan ja uneksi huomisesta, jolloin saattoi kokeilla rakentaa ensimmäisen kerran. Yläkerta oli hiljainen, mutta alakerrassa käytiin keskustelua joka alkoi kevyesti, äitipuolen osoittaessa huolestumisensa siitä, joutuisiko hän hoitamaan yksin pojat ja uuden vauvan isän ollessa koko ajan töissä. Isä tunsi ärtymystä toisen yrittäessä pilata juhlapäivää murehtimisellaan. Hän sanoi itsekin miettineensä asiaa niellen alkavan kiukun häiveen. Lehmät veivät kaiken lopunkin ajan mitä töiden jälkeen jäi. Hän mietti, että laittaisi lehmät pois. Äitipuoli vakuutti sen olevan hyvä idea.

    Isä ryhtyisi heti tuumasta toimeen. Hän oli valmis muuttumaan. Äitipuoli ja isä halasivat lopuksi ennen kuin äitipuoli meni nukkumaan. Isä vakuutti tulevansa aivan pian. Hän katsoisi vielä erään asian tietokoneelta. Äitipuoli nielaisi ja kapusi viileään sänkyyn, ja pyyhkäisi vihaisena petollisen kyyneleen pois silmäkulmastaan.

 

Uusi hiljaisuus

 

Mummo katseli talon numero kuusitoista ikkunasta miten auto tuli hakemaan lehmät teuraaksi. Auto keinahteli lumisella tiellä tuoden mukanaan muutosta ja menneen riistämistä. Kaikki katosi hiljalleen, ja mummo tunsi itsensä liian vanhaksi enää sopeutumaan kaikkiin muutoksiin ja uusiin asioihin. Auto haki häneltä viimeisenkin lapsuudenkodin muiston pois.

    Pojat katselivat heinäladon avoimesta ovesta suurta, lähestyvää autoa. Poika oli kysynyt, minne lehmät vietäisiin. Isä sanoi, että muualle navettaan. Isompi poika oli kuitenkin kertonut, että ne tapettaisiin ja niistä tehtäisiin makkaraa. Poikien välillä oli tänään samaa, haurasta yhteisymmärrystä kuin syntymäpäivänä, vasta sisälle taloon palatessaan he muistivat olevansa osa joukkuepeliä. Nyt he olivat vain kaksi lasta istumassa heinäpaalin päällä.

    Isä auttoi kuljettajamiestä taluttamaan mylvivät lehmät yksitellen auton takaosaan ketjusta kiskoen. Lehmien silmät pyörivät melkein ympäri päissään kun ne haroivat vastaan kaikin voimin. Isän lähtiessä hakemaan uutta lehmää pojat kurkistelivat lautojen väleistä. Lehmä kiskaisi päänsä taaksepäin yrittäen karata, ja isässä heräsi voimaton kiukku, joka sai hänet kiskaisemaan kaikin voimin ketjusta. Hänkin tunsi menneisyyden menetyksen mukana tässä päivässä. Sisällä talossa äitipuoli katseli ikkunasta tyytyväisenä, että päästäisiin mokomista eläimistä ja liiasta työstä eroon.  

    Auton ajaessa tiehensä talon numero viisitoista pihaan laskeutui hiljaisuus, jollaista siellä ei ollut ollut kymmeniin vuosiin. Aiemmin oli ollut mahdoton huomata että aiemmin hiljaisuus oli koostunut jatkuvista kopsahteluista, ammumisesta ja lypsykoneen hurinasta. Isä päätti, että navetta olisi purettava. Siihen tilalle voisi rakentaa uuden rakennuksen, jossa hän voisi tehdä rauhassa toimistotöitään. 

    Äitipuolen pyydettyä pojat syömään isä jäi vielä viivyttelemään ulkosalle hetkeksi. Hän katseli tyhjää navettaa ja rakensi mielessään suunnitelmia yrittäen olla huomaamatta sitä onttoa paikkaa rinnassa, joka oli yhä edelleen olemassa kaikesta siitä huolimatta, mitä hyvää hänellä nyt oli elämässään. Onttous oli kasvanut hiljalleen niinä yksinäisinä hetkinä mummon ja vaarin ollessa pitkää päivää navetassa töissä, nopeista vitsan sivalluksista sen jälkeen kun hän oli alkanut kiukutella, ja ontto kohta oli laajentunut entisestään isän tajutessa ettei äiti kyennytkään antamaan hänelle sitä rakkautta jota oli aina mummolta ja vaarilta janonnut, ja lopullisen muotonsa ontto kohta oli saavuttanut äidin lähdettyä tiehensä. Kun isä viimein lähti sisälle, vanhat haamut hiipivät hänen kannoillaan. Hän istuutui pöytään pojan viereen huomaamatta sitä näytelmää, jossa he kaikki olivat osallisina, omilla puolillaan suuren puukappaleen jakaessa uuden perheen osiin.

    Pojat lusikoivat lasagnea nopealla tahdilla tyytyväisinä, sillä äitipuolen ruuat tuntuivat paranevan paranemistaan, kaiketi koska hänellä ei ollut talvisin paljon muuta tekemistä. Äitipuoli istui hankalasti pöydän ääressä suuren vatsan nojatessa sen reunaan ja alaselkä särkien. Pahoinvointi jylläsi hänen sisuksissaan taukoamatta, ja hänen oli hoidettava nyt isomman pojan ja kotitöiden lisäksi poikakin. Ilmassa riippui ohuen ohuita seittejä hänen ja isän välissä, jotka koostuivat vaikenemisesta ja kitkeristä ajatuksista. Äitipuoli tunsi valtavan painekattilan täyttyvän hitaasti kaikesta pidätetystä vihasta joka tuli siitä, kun isä oli joka hetki poissa, vaikka hän olisi nyt kaivannut tämän tukea. Äitipuoli pelkäsi painekattilan jonain hetkenä kiehuvan yli äyräidensä ja räjähtävän. Hän ei tiennyt, että painekattilassa oli jo ainekset niiltä ajoilta kun hänen isänsä oli tarttunut pulloon aina vain useammin ja humalassa huutanut lapsilleen sekä myöhemmiltä ajoilta aviomiehen jatkaessa aivan samaan malliin. Äitipuoli oli vannonut, ettei enää koskaan sietäisi juomista eikä huonosti käyttäytyviä miehiä. Eikä isä juonutkaan. 

    Poika kiitti ruuasta ja aikoi nousta. Äitipuoli kivahti, että tämä voi odottaa muiden syövän ensin loppuun. Poika vilkaisi isää hämmentyneenä, sillä aiemmin he olivat saaneet nousta. Isä näytti kuitenkin uppoutuneen omiin maailmoihinsa ja muistoihinsa. Poika istuutui alas ja tarkkaili äitipuolen ryppyjä otsalla sekä isän lasittunutta katsetta, ja hän oli jo varhain alkanut oppia mitä ne tarkoittivat. Hänestä kehittyi rivien välistä tarkkailun mestari: hän tunnisti milloin elekielestä oli luettava totuus kun sanat sanoivat eri asiaa kuin ilme, ja milloin tietyt eleet ja ilmeet enteilivät raivonpuuskaa. Se oli kuin monimutkainen, lasinsiruilla käytävä tanssi.

    Isän saatua syötyä hän vei lautasen tiskipöydälle ja lähti ulos puettuaan syystakin ylleen. Isompi poika alkoi auttaa äitipuolta tyhjäämään astioita pöydästä ja paistatteli siinä huomiossa, jota sai osakseen. Hyvä kun joku täällä tajuaa auttaa, äitipuoli mutisi itsekseen, ja poika katsoi parhaaksi lähteä hänkin ulos ennen kuin äitipuoli keksisi hänelle puuhaa.

    Ilmat alkoivat olla niin kylmiä, että pian uiminen olisi mahdotonta. Poika päätti, että hän uisi vielä viimeisen kerran tänä vuonna. Paljain jaloin saattoi tuntea, että tien pinta oli jo alkanut kylmettyä. Ei menisi pitkä aika, kun tulisi ensimmäinen halla. Silloin nurmikon pinnalla olisi kuin valkoista, kovaa tomua ja peltojen yllä kellui usein pitkiä usvariekaleita jotka näyttivät kultaiselta auringon valossa.

    Poika riisuutui henkäisten viileässä ilmassa. Hän juoksi suoraan veteen ja kirkaisi sen hyisessä otteessa. Hän hyppäsi korkealle ja molskahti veteen ja antoi vartalonsa liukua pitkän matkaa pohjaa viistäen. Hän halusi loikata aina vain korkeammalle ja korkeammalle, kunnes yhden hypyn jälkeen hän laskeutuikin pää edellä pohjaan. Hän tunsi ja kuuli napsahduksen niskassaan ja veden vihertävän ruskea leikki muuttui sysimustaksi. Poika tunsi usvankevyen vapauden kietoutuvan ympärilleen. Hän ei tiennyt enää missä päin pinta oli, eikä jaksanut pyristelläkään vastaan. Antautuessaan valo kiskaisi hänet takaisin pintaan ja pettyneenä ja helpottuneena poika haukkoi ilmaa ja yski hiekkaa kurkustaan. Hän kapusi takaisin rannalle ja väristen tunsi, miten vartalo alkoi taas painaa. Poika antoi auringon kuivattaa enimmät vedet ja puki vaatteet takaisin ylleen. Valo viipyili vielä hetken lohdullisena hänen olkansa takana.

    Kun pojan piti lähteä mummon ja vaarin kanssa kirkkoon, siellä usein laulettiin enkeleistä. Poika ei välittänyt kirkosta. Mutta hän kiitti tätä valoa siitä, että se oli pelastanut hänet hukkumasta. Kissa istui häntä sievästi jalkojensa ympärillä ja katseli poikaa välinpitämättömänä. Poika palasi takaisin talon luokse, ja hiekka liimaantui kuin kengiksi hänen märkiin jalkapohjiinsa. Äitipuoli katseli ikkunasta ja mietti: oliko poika tullut hulluksi kun ui niin kylmällä ilmalla. Ja sitten: poika piti patistaa suoraan jalkapesulle. Hän ei sietänyt hiekkaa talossa.

 

Unelmia

 

Isompi poika heilutteli pitkiä sääriään pojan sängyllä. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli pojan huoneessa. Jalat heilahtelivat vuorotellen edestakaisin, kuin kaksi kellon heiluria. Isompi poika sanoi, että hänestä tulisi isona talonrakentaja, aivan kuin isästäkin. Hän tiesi että työssä oli tultava hiki. Poika ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Mutta hän tiesi inhoavansa työtä missä tuli hiki.

    Poika katseli ikkunasta ulos, seurasi miten pilvet purjehtivat ohitse joka päivä erilaisina: joskus ne olivat kuin huolimattoman pensselin sutaisun jäljiltä, toisinaan ne kumpuilivat ja rönsyilivät kuin vanhan tyynyn muhkurainen vanu. Silloin ne monesti näyttivät ammottavilta suilta ja osoittavilta sormilta. Poika mietti, voisiko isona vain haaveilla.

    Isompi poika ihmetteli, eikö poika tosiaan tiennyt mitä halusi tehdä.

    Poika mietti pitkään katsellessaan kuluneen kirjoituspöydän puoliksi avointa laatikkoa. Siinä laatikossa oli hänen piirustusvälineensä. Hän vastasi: haluaisin maalata, kuin mummo. Mutta poika tiesi, että oli ongelma. Samalla tavoin kuin hän koki olevansa irrallaan ikkunan takana avautuvasta maisemasta, samalla tavoin hänen unelmiensa tiellä olivat muutamat, terävät varjon kuiskeet: tyhmä poika, laiska poika. Lopeta se taivaanrannan maalailu ja tartu tiskiharjaan. Vaikka poika huomasi pikkuruisena kuiskauksena nousevan haaveen, hän tiesi, ettei koskaan olisi siihen tarpeeksi hyvä. Poika mietti myös, oliko muillakin salaisia haaveita, ja toteutuivatko ne kenelläkään. Hän ei tuntenunt ketään, jolla ne olisivat toteutuneet. Tai ainakaan hän ei nähnyt onnellisia ihmisiä missään.

    Isompi poika pyysi häntä ulos, koska isä oli sinä päivänä myöhään töissä, ja isompi poika oli pitkästynyt päästyään koulusta. Isomman pojan lempisää oli: paukkuva pakkanen. Pojan lempisää oli: lempeä helle.

    Oli puettava niin paljon vaatteita päälle, että tuntui kuin ei olisi voinut liikkua lainkaan haalarissa ja paksuissa rukkasissa, jotka mummo oli ommellut. Äitipuoli kurkisti ovesta nähdäkseen, pukivatko pojat tarpeeksi ylleen. Äitipuolen käsi hakeutui suurelle vatsakummulle aivan huomaamatta, ja hän saattoi tuntea pienen töytäisyn silloin tällöin. Kaikki vauvanvaatteet oli jo katsottu valmiiksi, mutta silti äitipuoli ei pystynyt kuvittelemaan vauvaa. Töytäisy herätti äitipuolessa äkillisen surumielisyyden, jota hän ei tunnistanut. Se johtui siitä, että vauvan potku oli ensimmäinen, ja äitipuoli olisi halunnut jakaa sen jonkun kanssa. Asiaan liittyi enemmänkin: hän ei ymmärtänyt tuntevansa samaa surua, jota tunsi pikkutyttönä kun oli kaivannut äitinsä syliin, mutta tällä oli ollut liian kiire.

    Äitipuoli sanoi, että pojat eivät saaneet mennä nyt mummolaan vaan heidän olisi pian tultava takaisin kotiin. Isompi poika nyökkäsi. 

    Ulos päästyään pojat vapautuivat talon numero viisitoista lumouksesta ja kirmasivat lumihankeen kuin parhaat ystävykset. Se oli heidän sääntönsä: ulkona oltiin kavereita, mutta sisällä oltiin eri vanhempien lapsia.

    Kissa hyppi heidän perässään lumihankeen ja hävisi hetkeksi näkyvistä, kunnes nousi takajaloilleen kurkistamaan ennen hyppyä ja taas loikkasi. Pojat nauroivat ja johdattivat sen entistä syvemmälle hankeen. Pitkät heinänkorret olivat jäätyneet valkeiksi kaariksi, joita tuuli ei onnistunut heiluttamaan. Lumisade oli tyrehtynyt harvaksi tihkuksi, mutta hiutaleet olivat niin suuria että niitä tarkkaan katsoessa saattoi huomata jokaisen niistä erilaiseksi. 

    Poika sanoi, että oli harmi kun lehmät vietiin pois. Hän oli kesällä leikkinyt mielellään sellaista leikkiä, että juoksi lehmän ruoka-astian kanssa ja yritti pyydystää kakkaavan lehmän tuotokset siihen. Kun kukaan ei nähnyt, hän kiipesi lehmän selkään navetassa. Isompi poika nyrpisti nenäänsä ja sanoi: ällöttävää.

    Poika keksi: he voisivat kiivetä autotallin katolle ja laskea suureen lumikinokseen. Isompi poika empi ja kieltäytyi, mutta poika sanoi laskeneensa siitä ennenkin. Isompi poika vilkaisi keittiön ikkunaan, mutta ei nähnyt äitipuolta. Hän mietti: kertoisiko äitipuolelle vai suostuisiko. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt mitään luvatonta. Hän oli aina kiltisti. Voisivat he kerran kokeilla.

    Koska pulkkaa ei ollut, poika haki heinäladosta kaksi rehusäkkiä joiden muovi oli niin paksua, että niillä saattoi helposti liukua mäkeä alas. Poika kehotti sullomaan sen sisään olkia, niin takamukseen ei sattuisi töyssyissä. Isompi poika seurasi esimerkkiä ja mietti koulussa näkemäänsä poikaa, joka oli niin villi, ettei opettaja ollut saada tätä kuriin. Isompi poika ymmärsi, että asia jota ei saanut tehdä, tuntui jännittävältä.

    Pojat kipittivät säkkeineen autotallin taakse, mistä katolle saattoi kiivetä autonrenkaiden ja laatikoiden päältä. Lumi oli pakkautunut niin kovaksi laataksi katolla, että sillä saattoi helposti kiipeillä. Katon harjalla poikaa huimasi. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan laskenut siitä aiemmin. Poika istui säkin päälle ja koetti potkaista vauhtia, mutta lumikerros oli niin paksu, ettei säkki liikahtanut paikoiltaan. Poika pääsi miltei reunalle asti, kun metrin levyinen lumilaatta liikahti ja vei kirkaisevan pojan mennessään. Isompi poika huudahti kauhistuneena ja koetti kurkotella nähdäkseen, miten tälle oli käynyt. Poika nauroi upottuaan lumikasaan selälleen. Hän huusi, että isommankin pojan pitäisi kokeilla. 

    Isompi poika näki, että laskeutuminen ei onnistuisi tuloreittiä pitkin, joten hän potkaisi itsensä vauhtiin. Koska lumi oli jo lähtenyt osittain, säkki liukui kovaa vauhtia ja hän tömähti alas yhtenä huitovana vyyhtenä. Laskeutuessaan isompi poika löi kätensä lumen alta törröttävään kiveen ja huudahti kivusta. Poika kauhistui, sillä hän näki jo mielessään, mitä nyt tapahtuisi: hän saisi kaikki syyt ja äitipuolen vihat niskoilleen. Mitä poika ei ymmärtänyt oli, että hän ei ollut halunnut katolta laskea vaan se pieni mutta nopeasti laajeneva musta kohta hänessä, joka yritti saada hänet näyttämään juuri niin huonolta ja syylliseltä kuin mitä hänelle kerrottiin.

    Poika seurasi päätään riiputtaen isompaa poikaa portaille, mutta jäi ulos viivyttelemään. Äitipuoli tapasi itkuisen isomman pojan ja näki tämän pitelevän kättään. Mitä tapahtui, hän kysyi, ja isompi poika kertoi. Äitipuoli riisui nopeasti isomman pojan haalarit nähdäkseen vahingon suuruuden ja helpottui huomatessaan vain pienen ruhjeen. Sitten hän huomasi ovenraosta kurkistelevan pojan ja kiukku leimahti hänessä. Hän oli alusta asti tiennyt pojassa olevan jotain mätää. Tämä turmelisi hänen lapsensa. Äitipuoli komensi pojan luokseen. Hän sanoi, että seuraavalla kerralla poika saisi selkään. Poika suunnitteli yläkertaan pakenemista, mutta sitä ennen äitipuoli läimäisi häntä takamukselle. Astuessaan mörköportaan ylitse poika mietti, että äitipuoli oli syyllinen kaikkeen. Jos tätä ei olisi, hänellä ja isällä olisi kaikki hyvin.

 

Tuoksuja

 

Isomman pojan ja isän lähdettyä työmaalla käymään poika oli aikeissa livahtaa ulos. Kevään merkit olivat jo ilmassa, toistaiseksi näkymättöminä mutta enemmänkin aavistuksina ja tuoksuina. Talon räystäältä tippui katkeamattomat pisaranauhat ja lumen alta alkoi kuoriutua esiin laikkuja harmahtavasta nurmikosta. Poika otti takin käteensä, mutta äitipuoli kurkisti eteiseen ja viittoi hänet luokseen. Et hiippaile nyt minnekään, äitipuoli sanoi. Hänen vatsansa oli nyt niin valtava, että sen kannatteleminen sai hikikarpalot kihoamaan hänen otsalleen, ja koska hän oli lopettanut työt jäädäkseen kotiin vauvaa hoitamaan, hänelle kävi entistä selvemmäksi, millaista arki tulisi olemaan siitä lähtien: hän vietti kaikki päivät yksin kotona isän ollessa töissä, useimmiten isompi poika mukanaan ja pojan livahtaessa mummolaan. Äitipuoli täytti päivänsä niin monilla kotitöillä, ettei ollut aikaa kohdata niitä levottomina pyörteileviä ajatuksia, joita aloillaan istuminen herätti. Mutta nyt hän alkoi väsyä töistä, ja kiukku tuntui aina vain lisääntyvän voimattomuuden kanssa samaan tahtiin.

    Poika katsoi äitipuolta nielaisten ja sanoi aikovansa mennä ulos leikkimään. Äitipuoli tuijotti häntä alaspäin ja näki hänessä isän piirteet, saman katseen, ja vihasi poikaa siitä että tämä oli isälle tärkeämpi kuin hän tulisi koskaan olemaan. Äitipuoli sanoi: saat olla välillä kotona. Täällä on kyllä kotitöitä sinulle asti.

    Poika palasi keittiöön polvet vapisten, ja alkoi siivota pöytää äitipuolen käskystä. Tämän tulisina kekäleinä loimuavat silmät tarkkailivat, miten hän järjesteli tavaroita pöydällä ja keräsi likaiset astiat, ja pojan kädet alkoivat täristä kunnes lautaset alkoivat lipsahdella hänen sormistaan. 

    Pöydän pyyhkiminen oli eräitä asioita, joita poika ei voinut sietää. Useimmiten tiskirätti haisi ja se tuntui aivan kuolleelta kalalta sormissa, ja joskus haju tarttui käsiin pitkäksi aikaa. Äitipuoli komensi häntä nostamaan tavaroita ja pyyhkimään niidenkin alta. Poika työskenteli nopeasti, että ehtisi vielä ulos. Leivänmuruista muodostui kuvio, joka muistutti kolmiota. Poika piti siitä, että kaikessa näkyi kuvioita. Etenkin pilvissä. Hän mietti, näkivätkö aikuiset niitä.

    Poika asetti rätin tiskihanan päälle ja äitipuoli tarttui siihen raivoissaan. Jo kauan patoutuneet tunteet pääsivät nyt valloilleen yhtenä ryöppynä ja saivat hänet huutamaan pojalle: pese se rätti! Ja hän sivalsi rätillä vasten pojan kasvoja. Kuului märkä läiskähdys, ja poika jähmettyi aloilleen. Läiskähdys toi pojan mieleen äänen, kuin olisi taputtanut kovaa märkiä käsiä yhteen. Hän näki oman varjonsa joka piirtyi lattialle heikon lampun kajossa, ja hän kuuli sen kuiskinnan: tuhma poika, osaamaton poika, hidas, laiska, typerä. Kun poika viimein pääsi lähtemään ulos, hän haistoi kauan tiskirätin lemun nenässään. Astellessaan pitkin tietä hän vilkaisi ikkunaan ja näki äitipuolen silmälasien hohtavan hämärästä kuin kaksi suurta, valkoista silmää.

    Poika meni jo aikaisin nukkumaan, kauan ennen kuin pimeys laskeutui. Hän meni ennen kuin isä ja isompi poika tulivat kotiin, ja kääriytyi peittonsa sisään kuin suureen tötteröön. Hän jätti valot päälle, ja silloin tummenevasta ikkunasta alkoi heijastua huoneen ääriviivat, ja kaikki huonekalut saivat silloin epätodellisen, kelmeän värin, ja varjot näyttivät mustemmilta. Kun poika viimein nukahti, hän pakeni unessaan, juoksi ja piiloutui, mutta aina ne saivat hänet kiinni.

    Hän havahtui siihen, että oli kosteaa. Poika avasi silmänsä ja tutki sänkyä. Hän tajusi häpeissään pissanneensa sänkyyn. Mitä äitipuoli sanoisi jos tietäisi? Poika riisui märät alushousut ja kävi pienelle kippuralle sängyn toiseen päähän, missä ei ollut märkää. Aamulla hän piilotti petivaatteet pyykkikoriin alimmaiseksi. Mutta koska oli pyykkipäivä, äitipuoli löysi petivaatteet ja ilkkui, ettei poika voinut edes kertoa vahingosta. Häpeä kannoillaan poika painoi päänsä lattiaan ja katseli varjonsa teräviä ääriviivoja. Silloin poika sanoi hiljaa mielessään: jumala, ole kiltti ja auta. Auta äitipuolta lähtemään pois.

 

Käärö

 

Talon portaat narahtelivat tavallista äänekkäämmin isän rientäessä niitä pitkin yläkertaan. Portaat jotka olivat tottuneet poikien kevyempiin askelmiin, vaikeroivat nyt äänekkäästi.

    Koska pojan huone oli lähempänä, isä pyyhälsi siitä sisään ja aikoi ravistella pojan hereille, mutta tämä ehti avata silmänsä sitä ennen.

    Menemme sairaalaan, isä sanoi puuskuttaen, vauva syntyy. Menkää täksi päiväksi mummon ja vaarin luokse. Poika jäi hieromaan unisia silmiään kun isä jo singahti herättämään isomman pojan. Alakerrassa äitipuoli kirosi hikipisaroiden valuessa silmiin ja nojasi seinää vasten. Nopeammin, hän hoputti ääneti mielessään. Hän mietti omaa äitiään, joka oli aina koettanut opettaa miten kärsiä vaitonaisesti.

    Ei mennyt kauan, kun auto kaahasi tietä pitkin kunnes hävisi kuin metsän nielaisemana. Pojat kapusivat alakertaan ja miettivät: mitä he voisivat tehdä kun ei ollut kukaan vahtimassa? Isomman pojan epäröinti haihtui kun hän seurasi, miten poika kolusi kaappeja. Kun he olivat tutkineet kaikki kätköt herkkujen varalta ja tyhjänneet keksipaketin, he lähtivät mummolaa kohti. Isompi poika mietti innoissaan, saisiko hän pikku- vai isoveljen. Poika toivoi, että he olisivat mahdollisimman pitkään sairaalassa. 

    Vain mummo oli sisällä talossa numero kuusitoista. Hän katseli hämmästyneenä virnisteleviä poikia jotka pyyhälsivät sisään. Kuultuaan minne isä ja äitipuoli olivat menneet, mummo hykerteli innoissaan. Kylläpä olette onnekkaita, kun saatte pikkusisaruksen!

    Mummolassa ei tarvittu tekosyytä herkutteluun, mutta nyt mummo kantoi pullat, kakut ja piirakat pöytään samalla kertaa. Poikien vatsoja jo kivisti kekseistä, mutta he eivät voineet vastustaa kiusausta olla hotkimatta vielä pari pullaa. Mummo ei pitänyt mistään makeasta, mutta sitäkin enemmän hän piti muiden hemmottelemisesta.

    Oli jo ilta, kun viimein isä palasi väsyneenä kotiin. Hänen huulilleen oli jäänyt hellä hymy pienen vauvan näkemisestä. Hän kertoi, että tällä kertaa tuli tyttö. Mummo mietti, että saisi ommella vaihteeksi hameita ja mekkoja. Isä lupasi, että pojat saisivat katsoa loppu illan ajan videoita. Isä haroi harvenevia hiuksiaan ja haukotteli. 

    Kahden päivän kuluttua pojat kurkistelivat kääröä, jota äitipuoli piteli sylissään. Äitipuolen kasvoille oli sulanut pehmeä ilme, joka ei kuitenkaan saanut hänen kulmakarvojen ankaria kulmia sileämään joten lopputulos oli lähinnä hullunkurinen. Koska äitipuolen katse oli täysin nauliutunut pikkuruiseen olentoon joka oli vielä vaaleanpunainen ja ryppyinen, poika ajatteli, että nyt äitipuolelle ei jäisi aikaa komennella häntä. Isompi poika halusi pidellä vauvaa, ja hän vannoi mielessään että hänestä tulisi maailman paras isoveli. Sillä tavoin hän vaiensi mustasukkaisuuden pienet kuiskaukset. 

    Isä perui kiireesti töitään ja kertoi kaikille jotka vain kuuntelivat saaneensa vauvan, ja hänen ryhtinsä tuntui suoristuvan. Isän pidellessä vauvaa sylissä äitipuolelle jäi aikaa ruuanlaittoon, ja poika vietti muutaman onnellisen päivän saadessaan kirmata kevätauringossa vapaana ilman että kukaan kaipasi häntä.

    Mutta sitten koitti päivä, jolloin isän oli palattava takaisin töihin. Koska isompi poika oli halunnut mennä mukaan, pojalla oli täysi työ yrittää laistaa äitipuolen komenteluilta. Muutkin tekevät tässä talossa osansa, äitipuoli sanoi pidellen vauvaa rinnallaan, ja poika mietti joiko vauva maidon mukana osan tuosta vihasta, joka etsi niin epätoivoisesti reittiä päästä ulos. Äitipuoli hieraisi silmiään, joiden alle oli jäänyt tummat puolikuun muotoiset kaaret liian vähistä yöunista.

    Poika oli laittanut tiskit koneeseen kun äitipuoli meni nukuttamaan vauvaa. Pojan sormet työskentelivät vapisten, sillä sormetkin alkoivat kuulla sitä supinaa, joka oli nyt iskostunut pojan mieleen: tyhmä poika, hidas poika, kömpelö poika. Hän käynnisti tiskikoneen joka päästi raskaan huokauksen ennen kuin alkoi jyristellä tasaiseen tahtiin, ja äitipuolen unilaulun sanat muuttuivat sävelen pysyessä samana: varis kyllä vaipan tuopi - poika pesee vielä kattilat eikä lähde minnekään.

 

Kivi

 

Poika kuuli kaukaa isomman pojan äänekkäät askelet ja viittoili tätä olemaan hiljempaa. Hiipien isompi poika tuli lähemmäksi ja kävi makaamaan heinikkoon pojan vierelle. Isompi poika huomasi: ruohikolle oli jäänyt autonrengas. Sellaisia asioita isompi poika pani merkille. Poika huomasi: heinänkorret tanssivat jokainen omaa tanssiaan.

    Isompi poika kysyi, mitä poika teki.

    Kissanpennut olivat löytyneet, poika kuiskasi ja osoitti puupinoa. Ne olivat äsken kävelleet tässä aivan lähellä, mutta säikähtivät hänen tuloaan. Isompi poika innostui ja sanoi, että heidän täytyisi pitää yksi kissanpentu. Poika tuhahti. Pentuja tuli lisää joka kevät, ja aina ne hävisivät. Mummi sanoi että ne annettiin naapureille, sillä muuten he pian hukkuisivat kissoihin. Mutta niin sanoessaan mummi oli välttänyt katsomasta silmiin ja alkoi pian hyräillä jotain laulua kuin pyyhkiäkseen kiireesti sanansa ilmasta.

    Isompi poika aikoi sanoa jotain, mutta poika huitaisi kädellään merkiksi että tämä olisi hiljaa. Hetken he makoilivat vierekkäin ja odottivat. Puun oksien läpi siivilöityvä valo loi maahan varjoleikkiään, kuin roihuavat revontulet.

    Ennen pitkää yksi pennuista lähestyi heitä hoiperrellen ja kellahti kerran kumoon. Pennun häntä sojotti pystyssä. Poika sieppasi sen syliinsä ja he ihastelivat yhdessä sen pientä, vaaleanpunaista kuonoa sekä vasta auenneita silmiä jotka olivat väriltään maitomaisen siniset. Pentu päästi pienen kimeän naukaisun, ja huolestunut emo tuli tarkistamaan tilanteen. 

    Mennään heti kysymään voimmeko pitää yhden näistä, isompi poika vannotti ja poika lähti hänen mukaansa sisälle vaikka epäilikin asiaa. Hän mietti, voisiko yhden pennun piilottaa yläkertaan omaan huoneeseen.     

    Isompi poika tapasi äitipuolen kattilan äärestä vauvan potkiskellessa vatsallaan lattialla ja kysyi tältä pennusta. Molemmat pojat tiesivät kenellä valta oli talossa, joten vaikka isä olikin tietokoneen ääressä olohuoneessa häneltä ei vaivauduttu kysymään. Äitipuoli sanoi isälle: tämä voisi hankkiutua pennuista eroon ennen kuin ne alkaisivat juosta pakoon. Isä sanoi hoitavansa asian myöhemmin.

    Poikien ollessa huoneissaan yläkerrassa poika meni ikkunaan katsomaan, miten isä haki ulkorakennuksesta tyhjän säkin ja asteli puupinolle, missä isompi poika oli kertonut pentujen olevan. Hetkeksi isä hävisi näkyvistä, mutta jonkin ajan kuluttua hän asteli ulkovaraston nurkalle säkin kanssa, joka nyt pullotti ja sätki heikosti. Poika katseli miten isä nosti säkin korkealle ilmaan ja paiskasi voimalla kiveen. Poika mietti maukaisivatko pennut vai kuolivatko ne kerralla. Isä kohotti vielä toistamiseen säkkiä ja iski uudelleen, ja sitten hän asteli metsään hävittämään säkin sisällön. Kun isompi poika myöhemmin kysyi pennuista, äitipuoli sanoi: ne oli viety naapureille. 

 

Muuri

 

Isä taputti poikaa kömpelösti olalle ja kysyi, tulisiko hän mukaan saattamaan tien päähän. Isompi poika vakuutti pitävänsä huolta pojasta ja että he kyllä pärjäisivät. Äitipuoli vannotti heitä käyttäytymään siivosti ensimmäisenä koulupäivänä, vaikka osoittaessaan molemmille sanansa hän loi painavan silmäyksen poikaan, joka katseli tyttöä joka ei ollut enää vauva, vaan konttasi olohuoneen lattian poikki kunnes taas mätkähti vatsalleen. Ja alkoi kirkua niin kovaa, että korvia särki. Äitipuoli sieppasi hänet syliinsä ja koetti hyssyttää, ja tyttö takoi tämän leveää rintakehää pienillä nyrkeillään, taivutti itsensä kaarelle ja huusi. Poika ihmetteli tytön puhdasta olemusta ja tyhjää uteliaisuutta kasvoilla ja mietti, milloin ympäristö pyyhkisi sen tiehensä.

    Poikien astellessa pihan halki tielle joka veisi heidät ensin tiheän metsikön halki ja lopulta isomman tien varrelle, poika katsoi taakseen ja tunsi palan kurkussaan yrittäessään arvailla, millainen koulu oli. Hän tunsi vain tämän pihapiirin, ihmiset siellä omine käyttäytymissääntöineen ja oikkuineen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta miten ihmiset toimivat isommassa maailmassa. Isä katseli heidän menoa ulko-oven luota ihmetellen, miten kaikki aika valui kuin hiekka läpi sormien. Talon numero viisitoista ympärille laskeutui hiljaisuus lapsien lähdettyä, ja isä keksi puuhaa ulkoa välttyäkseen menemästä sisälle, missä seinät tuntuivat olevan liian lähellä ja missä äitipuolen kaiken ajan ja huomion vei tyttö, joka ei vaiennut hetkeksikään. Tarttuessaan vasaraan ja alkaessaan naulata lautoja ulkorakennukseen joka alkoi jo valmistua, isä oli tyytyväinen. 

    Naulattuaan aikansa isä laski vasaran kädestään ja vanha ajatus pujahti luvatta hänen mieleensä: katkeruus äidin lähdöstä. Isä pudisti päätään karkottaakseen ajatuksen, sillä se oli jo ollutta ja mennyttä. Hän oli nyt naimisissa. Mutta silti. Jokin osa hänestä ei voinut päästää irti, jokin osa oli haavoittunut lähtemättömästi. Äiti oli ollut hänen ainut oikea rakkautensa kaikkine terävine särmineen, haavoittuvine kasvoineen, lakattuine varpaankynsineen ja kiiltävine koruineen. Niin järjetöntä kuin se olikin.

    Muutama yksinäinen sadepisara löysi tiensä pojan kasvoille, ja hän käänsi katseensa kohti taivasta jossa pilviverho oli kuronut koko taivaan umpeen. Isompi poika vannotti heitä käymään mummolassa katsomassa, oliko siellä jo leivottu pullaa ennen kuin lähtisivät tien päähän odottamaan linja-autoa. Pojat tapasivat vaarin verannalta paikkaamasta kumisaapasta pienellä mustalla paikalla, jossa oli oranssit sahalaitaiset reunat. Vaari tervehti poikia leveällä virneellä niin että kielen pää pilkisti reiästä, josta hammas oli irronnut. Mitäs koululaiset, vaari kysyi ja ihmetteli hänkin ajan kulumista, joka tuntui aina vain kiihdyttävän tahtiaan. Hän muisteli aikaa jolloin oli itse ollut saman ikäinen nostaessaan nyytin olalleen ja lähtiessään vanhempien perässä sotaa pakoon kohti tuntematonta. Hän muisti paljaat jalat pakkasessa ja äidin kumaran hahmon. Hän muisti myös erään salaisuuden, jota ei ollut koskaan kertonut edes mummolle: miten hänen äitinsä heittäytyi veljen ja käsikranaatin väliin, ja miten puolet äidin käsivarresta oli tömähtänyt vaarin jalan viereen. Vaari paineli saappaan paikan tiukasti paikoilleen raukein liikkein. Hän ei kuullut enää heinäsirkan siritystä tai haistanut villiruusun tuoksua, mutta hän näki miten vihreää kaikki oli, ja lähetti kiitoksen taivasta kohti.

    Pojat astuivat sisään ja nuuhkivat ilmaa, mutta siellä ei tuoksunut pulla tai muukaan leivonnainen. Poika astui peremmälle ja kurkisti olohuoneeseen, muttei nähnyt mummoa. Hän tapasi tämän sängystään käpertyneenä rullalle kuin pieni tyttö nukkuessaan ja huomasi tämän tuijottavan seinää silmät rävähtämättä, kuin hänen kesätaivaan väriset silmänsä olisivat muuttuneet kosteiksi marmorikuuliksi. Mummo? Poika kysyi. Mummo räpytteli kiireesti silmiään, ponnahti istumaan ja katseli hetken hämmentyneenä ympärilleen. Missä hän olikaan? Kiukku pyyhkäisi nopeasti ihmetyksen tiehensä. Mitä hän nyt houri, kotonaan tietenkin. Ja keitäs nämä olivatkaan? Aivan, lapsenlapsi ja se ottolapsi joka tuli taloon, kun mokoma äiti oli hylännyt lapsensa... Mummo pudisti päätään kuin saadakseen sitä verhoavat pilvenhattarat kaikkoamaan ja nousi sängystä. Poika kysyi, oliko hän vielä leiponut. Mummoa alkoi taas ärsyttää. Miksi kaikki aina odottivat häneltä pelkkää ruoanlaittoa tai leipomista?

    Mummo muisti muutakin, tai melkein muisti. Se oli enemmänkin kuin tuulen mukanaan tuoma tuoksun häivähdys, joka katosi ennen kuin saattoi tunnistaa hajun. Mummo muisti ilon kun sai katsella muurahaisten kulkua tien halki, hän muisti juoksun halki naapurin pihan. Mutta se kaikki oli kuin ruohonkorsi nurmikossa. Sen jälkeen oli tullut niin monta valmistettua ateriaa ja pyykättyä paitaa.

    Isompi poika onnistui löytämään toissapäiväistä pullaa leipäkorista ja vaikka se olikin jo hieman kuivanut, se oli hyvää maitoon kastettuna. Pojat laskivat reput lattialle ja istuivat syömään kiireesti toisen aamupalan sinä päivänä. Mummo toivotti heille hyvää koulupäivää ja katseli heidän loittonemistaan kunnes kaksikko katosi ensimmäisten puiden taakse. 

    Poika katseli astellessaan isomman pojan luottavaista harppomista ja mietti viettäisikö tämä hänen kanssaan aikaa koulussa, tai saisiko hän ystäviä. Poika tunsi itsensä sitä pienemmäksi mitä kauemmas kotoa kulki, ja hän näki varjonsa pitenevän ja muuttuvan tummemmaksi ja kuiskivan muistutuksiaan: et löydä ainuttakaan kaveria, koska olet tyhmä ja laiska. Et puhu koskaan mitään, joten kukaan ei jaksa olla seurassasi.

    Talo numero viisitoista kylpi puiden katveessa paistatellen niiden väriloistossa, ja ensimmäiset lehdet karisivat sen vanhoille portaille, joita monet olivat jo tallanneet. Kun isä meni viimein sisälle, hän katseli äitipuolen selkää joka tuntui julistavan asennollaan jotain luotaantyöntävää, ja siihen mennessä he olivat jo molemmat oppineet puhumattomuuden ja etäisyyden kielen, joka tuntui lankeavan sankkana kaikkien ylle siinä talossa. Isompi poika joka osasi myötäillä ja arvata jokaisen pyynnön etukäteen ja hoitaa kaiken mallikkaasti, joka tunsi itsensä rakastetuksi vain jos teki parhaansa ja enemmänkin. Poika joka oli kuullut niin monesti olevansa arvoton ja huono että alkoi laittaa sanoja toteen kun kukaan ei nähnyt. Ja jopa pieni tyttö joka aisti ilmassa väreilevän mykkyyden ja tukahdutetut tunteet, parkui parkumistaan ilmaistakseen kaikille pahan olonsa. Ja isä ja äitipuoli, jotka toisiaan katsoessaan näkivät vain heijastuksen omasta menneisyydestään ja vastoinkäymisistään ja purkivat toisiinsa kaikkea sitä kipeää kaunaa, jota olivat vuosikymmeniä kantaneet mukanaan.

    Poikien palatessa koulusta isompi poika asteli hilpeästi ylpeänä siitä, että onnistui heti ystävystymään kahden pojan kanssa, ja poika raahusti varpaitaan tuijottaen miettien kaikkia niitä katseita, jotka tuntuivat lukevan hänen silmistään ne häpeälliset salaisuudet joita hän oli yrittänyt pitää piilossa. Hän puristi reppua jossa oli sisällä piirrustuslehtiö joka oli vankka turva, kuin hänen ja ulkomaailman välille pystytetty suojamuuri.

 

Äänetön tila

 

Kun ulkorakennus oli täysin valmis, isä kantoi sisään hyräillen kaikki tavaransa, joita tarvitsi työn tekoon ja muutakin, kuin olisi muuttanut sinne. Isompi poika lastasi kottikärryihin viimeisiä laudan kappaleita, jotka voisi polttaa uunissa talvella. Isä esitteli rakennusta sisältä pojalle, joka koetti hymyillä mutta ajatteli salaa mielessään: nyt isän oma talo oli valmistunut ja nyt häntä ei näkyisi sisällä enää laisinkaan. Isompi poika katseli rakennusta ihaillen ja ylpeänä, sillä oli ollut mukana auttamassa aina parhaansa mukaan. Hän oli alkanut kiintyä isän vähäpuheiseen tyyliin ja hänen rinnallaan työskentelyyn. Kun he nikkaroivat rinnakkain, toisinaan isä sanoi: naulaa tehokkaammin. Eihän tuosta tule yhtään mitään. Silloin isompi poika koetti työskennellä tehokkaammin.

    Isomman pojan mielestä uudessa rakennuksessa parasta oli: sen uusi maalipinta ja se, että hän oli saanut auttaa.

    Pojan mielestä ikävää uudessa rakennuksessa oli: se loi esteen metsän ja talon väliin ja vei isän pois.

    Äitipuoli koputti ikkunaan ja viittilöi. Isompi poika kohautti harteitaan ja he molemmat arvasivat äitipuolen kutsuvan poikaa luokseen. Poikien välille oli kehkeytynyt hiljainen yhteisymmärrys joka koostui tietyistä pelisäännöistä: toisen vanhemmasta ei saanut puhua pahaa ja kaikki meni hyvin niin kauan, kun he pysyivät sopivan etäällä toisistaan. Pojan oli vaikea ymmärtää hänen lojaalia hinkuaan tehdä kaiken mitä isä sanoi, tämän herkästi hymyyn kaartuvaa suutaan ja innokasta asennettaan, kun pojan tuntui valtaavan ajan kuluessa entistä enemmän synkkyys ja kysymykset kuten miten elää varjon kanssa? Rankaisiko Jumala? Oliko piirtäminen todella ajanhukkaa? Talon numero viisitoista ympärillä risteilivät lausumattomat sanat kuin näkymättömät pyörteet. Poika ihmetteli, eikö kukaan muu kiinnittänyt niihin huomiota.

    Tai ehkä kiinnittikin. Tyttö tuntui kasvaessaan näkevän enemmän kuin kaikki muut. Hän oppi pojan tavoin lukemaan pienistä eleistä piilotettuja merkityksiä sanojen takana.

    Tyttö tiesi, että kiristyneet suupielet tarkoittivat: älä vaivaa minua enää enempää. Edestakaisin heilahteleva jalka tarkoitti: olen todella hermostunut. Käännetty selkä tarkoitti: sinun pitäisi ymmärtää sanomattakin.

    Mutta toisin kuin poika, tyttö avasi suunsa ja huusi ja takoi. Opittuaan puhumaan hän kysyi: Miksi isä on vihainen? Tai: Miksi kukaan ei puhu mitään? 

    Eräänä aamuna poika heräsi kylmään vesisuihkuun kasvoillaan. Lehdet olivat alkaneet karista puista, ja kaikki äänet tuntuivat kylmän mukana kaikonneen.

    Avatessaan silmänsä poika näki tytön leveän virneen. Poika aikoi alkaa huutaa tytölle, mutta tämä näytti kieltä ja sanoi äitipuolen pyytäneen tulla herättämään hänet. Poika oli varma, että äitipuoli käski herättää hänet nimenomaan vesisuihkulla. Niinä hetkinä poika vihasi tyttöä ja kun hänet komennettiin hänen kanssaan pihaan vahdiksi seisoskelemaan, poika katseli tympääntyneenä tytön uteliasta tutkimista heinikossa, miten tämä havaitsi lupiinien maljamaisten lehtien keskelle helmeksi kerääntyneen kastepisaran ja miten tyttö antoi ihastuneena leppäkertun kaarrella sormellaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja poika katsoi tätä vihansa takaa jota ei tunnistanut, kateudesta mykkänä tajutessaan menettäneensä kenties ikiajoiksi tuon kyvyn nauttia kastepisaroista ja leppäkertuista. Sen sijaan poika tytön vieressä seistessään talletti asioita muistiinsa piirrettäväksi myöhemmin, kun hän voisi taas piiloutua piirroslehtiönsä taakse. Se mikä oli ennen ollut varjoa, joka oli kertonut hänelle mustia väitteitään, oli nyt sulautunut erottamattomaksi osaksi poikaa, eikä kukaan enää kuiskinut hänelle: tyhmä poika, laiska poika, huono poika. Sillä nyt hän tiesi jo olevansa tyhmä ja laiska ja huono.

    Niin vuodet kuluivat katkeamattomana nauhana. Joka vuosi isän selkä näytti hieman vinommalta ja talon numero viisitoista seinä hieman kuluneemmalta. Tyttö tuntui kiintyneen poikaan ja seuraili tätä melkein kaikkialle, vaikka poika olisi vain halunnut olla rauhassa. Kun tyttö näki pojan kuljettavan laiskasti lyijykynäänsä piirroslehtiön karkeaa paperia vasten, tyttö vaati saada kokeilla myös. Ja vähitellen poika huomasi itsekin pitävänsä tytöstä eri syistä: hän näki tässä sellaista rohkeutta jota olisi halunnut itsessäänkin olevan, ja toisaalta tytön ihailu häntä kohtaan salli pojan muokata hänestä kuin peilikuvaa itsestään, omaa liittolaista ja vakoojaa sotatantereelle.

    Tullessaan eräänä päivänä koulusta yksin poika poikkesi mummon ja vaarin luokse käymään, kuten useimpina päivinä. Siellä häntä tervehti raukea tunnelma ja ruuan tuoksu. Vaari oli vasta saanut isän vanhan tietokoneen, ja viikkojen kapinoinnista selvittyään hän viimein suostui istumaan ruudun eteen tutkimaan, mistä napista sen sai käynnistettyä. Vastahakoinen uteliaisuus muuttui pian riemuksi vaarin tajutessa, mitä kaikkia salaisuuksia internet saattoikaan kätkeä sisäänsä. Mummon harmiksi. Mummo tuli usein kutomaan vaarin vierelle tai olan taakse ja puhisi äänekkäästi ja pyöritteli silmiään, ja vaari teeskenteli ettei huomannut tätä. 

    Vaari oli huomannut jo kauan aikaa sitten, että mummon mieli alkoi käydä hauraammaksi, kuten se oli tuntunut alkavan pirstaloitua hiljalleen siitä hetkestä lähtien kun äiti oli lähtenyt pysyvästi talosta numero viisitoista ja jättänyt pojan isänsä kanssa kahden. Olihan mummo aina kantanut omat oikkunsa, mutta ne tuntuivat käyvän hiljalleen terävämmiksi kuten mummon sanatkin, hänen tuhahduksensa äänekkäämmiksi ja mielialansa oikukkaammiksi. Vaari uskoi sen kuuluvan ikääntymiseen, tai niin hän itselleen sanoi. Hän osasi siivota tarpeettomat ajatukset nurkkaan ja elää hetkessä. Olla sekaantumatta muiden asioihin.

    Poika ei huomannut mitään merkillistä, vaan hän vain nautti äänettömyydestä joka oli lempeämpää kuin kotona. Täällä sai piirtää rauhassa ilman että kukaan sanoi sen olevan ajanhukkaa. Hän piirsi talon numero viisitoista, sellaisena kuin se oli joskus ollut. Ennen äitipuolen tuloa: vankkana, valoisana ja täynnä elämää.    

    Ennen pitkää puhelin soi, ja mummo sanoi puhelun lopetettuaan äitipuolen käskeneen hänen jo mennä kotiin. Mummo tunsi harmia ja sääliä poikaa kohtaan ja halusi pitää tämän aina luonaan, mutta hänkään ei halunnut sekaantua toisten asioihin.

    Pojan astellessa kotiin tuttua tietä jota pitkin hän olisi osannut kulkea vaikka silmät kiinni, hän huomasi ettei äitipuoli ollut ikkunassa joten hän avasi oven hiljaa ja hiipi yläkerran portaikkoon arvellen voivansa livahtaa huoneeseensa turvaan joksikin aikaa. Hän ehti melkein ylös asti, kun äitipuoli huusi hänet alas. Poika palasi huokaisten portaita, joiden narahdukset hän tunsi tarkalleen, sillä oli tarkoin opetellut ne voivansa kulkea portaita äänettömästi. Äitipuoli oli nostanut kädet lanteilleen ja poika näki tytön seisovan hänen takana. Tyttö oli venähtänyt pituutta, ja hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin joku olisi roiskuttanut rapaa niihin, niin pisamaiset ne olivat. 

    Äitipuoli tiuskaisi, että kotona oli töitäkin, ja että oli kohteliasta tulla edes esittäytymään eikä livahtaa suoraan huoneeseensa. Poika väisteli tämän katsetta ja aikoi kulkea ohi, mutta äitipuoli tönäisi häntä niin että poika oli lentää kumoon. Pelko, joka oli syövyttänyt poikaa niin pitkään, oli sulanut tunnistamattomaksi möhkäleeksi joka sai kaiken tuntumaan yhdentekevältä. Tyttö kysyi saiko toisia töniä, ja äitipuoli ei osannut vastata mitään. Häntä harmitti, että tyttö oli nähnyt. Häntä harmitti, että isää ei nähnyt enää ollenkaan sen jälkeen kun ulkorakennus oli valmistunut. Ulkorakennuksessa isä katsoi tietokoneen ruutua miettien tekemättömiä töitä, vilkaisi kelloa ja avasi oluttölkin. Hän potkaisi pöydän alle lojumaan jääneet vanhat tölkit pois näkyvistä vakuuttaessaan itselleen, ettei pieni ilo elämässä ollut keneltäkään pois kaiken tämän työkiireen keskellä.

 

Rosoisia muotoja

 

Kevään merkit alkoivat jo olla ilmassa, ja parhaiten sen tulon tunnisti siitä että vaari alkoi kulkea ilman hattua ja oli kaiket päivät ulkona. Lumikola kahmaisi kukkuroittain lunta vaarin työntäessä sitä pitkin pihaa, johon viime lumipyry oli jättänyt kevyen, puuterimaisen kerroksen. Kolaukselle ei varsinaisesti ollut vielä tarvetta, mutta vaari tarvitsi ulkoilurutiinejaan itsekseen. Kun mummo oli aikonut alkaa kiskoa talvivaatteita ylleen, vaari oli komentanut hänet muihin hommiin. Hän oli ehdottanut että mummo maalaisi, mitä hän rakasti tehdä mutta teki siitä huolimatta kovin harvoin, kai koska se oli jotain mitä hän teki vain itsensä tähden - mummo kun ei halunnut tuhlata aikaa tekemällä joutavuuksia. Mutta sinä päivänä mummo asetti tyhjän taulupohjan maalaustelineeseen, kaatoi toiseen tyhjään tuikkukippoon tärpättiä, toiseen pellavaöljyä. Niiden pistävä tuoksu ei enää paljon häirinnyt, sillä kaikki hajut vain tylsistyivät ajan myötä.

    Isompi poika asteli talon numero kuusitoista pihaan kädessään muovipussi ja poika kintereillään. Äitipuoli oli lähettänyt isomman pojan tuomaan tuoreita sämpylöitä mummolle sillä oli huomannut, että tämä ei enää leiponut aivan yhtä paljon kuin ennen, muttei toisaalta alkanut ostaa leipää kaupastakaan. Vaari katseli poikia hymyillen ja huomasi, että nämä olivat molemmat kasvaneet kovaa vauhtia - aika tuntui saaneen kokonaan uuden rytmin nopeutuessaan vuosi vuodelta. Päivät sulautuivat kokonaisuudeksi, mistä ei enää yksityiskohtia erottanut. 

    Isompi poika vei sämpyläpussin sisään pöydälle ja palasi vaarin luokse kertomaan, että isä oli luvannut palkata hänet töihin silloin tällöin avustamaan. Olihan hän kulkenut mukana iät ajat, mutta nyt hän saisi palkkaakin! Poika haistoi tärpätin ja öljyvärit ulko-ovelle asti ja meni katsomaan, mitä mummo maalasi. Mummo hymyili leveää hymyä taulupohjan takaa ja poika mietti, että mummo oli omassa elementissään maalatessaan. Hän mietti myös, miten vähän mummoa tunsi. Tunsikohan tämä itsekään itseään? Jos maailma olisi ollut toisenlainen, jos ihmiset kasvaisivat siinä uskossa että voi tehdä mitä halusi ja mistä nautti, millainen mummo olisi nyt? Ehkä hän maalaisi enemmän ja tekisi töitä vähemmän ja olisi tuntematta siitä syyllisyyttä.

    Mummon unelma-ammatti lapsena oli: saada maalata.

    Poika vitkasteli katsellen pensselin kauniita kaaria ja jälkeensä jättämiään rosoisia muotoja painaen mieleensä mummon tavat sekoittaa värejä, kun isompi poika huusi ovelta: tule jo, meidän piti mennä takaisin kotiin. Poika seurasi haluttomasti ja vilkutti mennessään vaarille, jonka suuressa nenässä kimmelsi pisara, kuten aina ulkona. Kulkiessaan rinnakkain poika tunsi heidän välissään olevan tyhjän tilan joka paisui suuremmaksi kuin miltä näytti: siihen tilaan mahtui mittaamaton määrä erilaisia asioita, jotka heitä erottivat. Isompi poika oli löytänyt paikkansa maailmassa jo varhaisessa vaiheessa, ja hän tyytyi niin vähään. Hänelle riitti: muiden hyväksyntä ja työ, jossa sai rehkiä. Poikaa taas piiskasi eteenpäin pohjaton tyytymättömyys ja uteliaisuus, ja hän suuntasi katseensa usein pilviin katsellen niiden erilaisia muotoja, yrittäen kuvitella mitä muuta maailmassa saattoi olla kuin talot numero viisitoista ja kuusitoista.

    Äitipuoli avasi oven tytölle, joka luikahti ulos topattuna täyteen vaatteita. Isompi poika astui äitipuolen ohitse sisään ja poika koetti seurata, mutta äitipuoli tuuppasi häntä ja sanoi, että hänen täytyisi olla ulkona tytön kanssa. Poika tunsi vihan kipristelevän vatsansa pohjassa kun hän tarttui ääneti takkiinsa ja palasi tytön kanssa ulos.

    Siinä kohdassa lumessa mihin aurinko paistoi, lumi hohti kultaisena ja sokaisevana.

    Tyttö halusi rakentaa lumilinnan. Hän piti pojan seurasta, sillä poika osallistui leikkeihin kun taas isompi poika ajatteli olevansa niihin jo liian vanha. Tyttö kertoi käyneensä yläkerrassa hänen huoneessaan ja pissanneensa suureen kukkaruukkuun. Poika kohautti olkiaan ja muotoili tiiviin pallon lumesta joka oli niin märkää, että valutti vettä kuin tiskirätti kun sitä puristi käsien välissä.

    Isä katsoi lasten leikkiä toimistonsa ikkunasta tuntien syyllisyyden piston tajutessaan, miten paljon lapset olivat kasvaneet sillä välin kun hän oli katsonut muualle. Ollut muualla. Ikkuna erotti hänet perheestään, ja ilman sitäkin kaikki tuntui olevan kuin lasiseinämän takana niin, ettei hän saanut asioista otetta tai ymmärtänyt ihmisiä. Kaikki elivät omaa elämäänsä, kasvoivat hiljaisina omissa huoneissaan. Tämän isä tunsi, tämä oli turvallista: tietokone, joka oli hänen yhteytensä ulkomaailmaan ja työt, jotka eivät koskaan loppuneet.

    Lasin toisella puolella tyttö alkoi kyllästyä lumimajan rakentamiseen, sillä hänen vaatteensa olivat aivan märät. Minulla on jano, hän sanoi. Ja käski pojan hakea tälle vettä. Poika näki äitipuolen tytön silmissä ja vaikka rakastikin tätä, vihasi tätä siksi että tämä oli osa äitipuolen joukkuetta, ja sen vuoksi heidän välillään oli aina etäisyys, samanlainen joka heidän kaikkien välillä oli. Kuin talolta numero viisitoista linja-automatka koululle asti. Poika haki vettä lasissa kurottaen perunoita kuorivan äitipuolen ohitse, ohi jäykän selän jossa tuntui olevan silmät kun poika kyyristeli täyttämään lasin ja luikahti nopeasti ulos. Poika näki varjonsa venyvän ja pelkäsi, pelkäsi kaikkea komeroissa ja pimeissä nurkissa. Hän ojensi lasin tytölle joka suuttui.

    Minä halusin mehua, tyttö huusi ja kaatoi vedet lumeen. Siitä jäi hankeen reikä jossa oli terävät reunat. Tyttö löi lasilla poikaa otsaan niin että kuului vielä terävämpi ääni ja poika tunsi punaisen kivun. Hän sieppasi lasin, heitti sen hankeen ja löi tyttöä, joka lähti itkien sisälle. Pelko valahti pojan jalkoihin tehden ne raskaiksi. Tyttö juoksi äitipuolen luokse ja sanoi pojan lyöneen tätä. Askeleiden tömähdykset kiirivät ilmassa. Hiljaa kerällä nukkunut raivo keriytyi auki käärmeen tavoin äitipuolessa hänen astellessa ovelle ja nauliten pistävän katseensa poikaan, joka koetti saada veren tulon lakkaamaan otsasta.

    Anna olla viimeinen kerta kun lyöt tyttöä, äitipuoli huusi. Kaikki oli epäreilua, poika tajusi, aivan epäreilua. Hän avasi suunsa ja vastasi, että tyttöhän löi häntä lasilla otsaan! Äitipuoli vastasi: mitä sitten odotit, tyttöhän on vielä pieni. Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin antaa lapsen hakata sinua lasilla päähän? Siivoa sotku ja sen jälkeen voit laittaa tiskit koneeseen.

    Poika luikahti vessaan hengityksen rahistessa hänen sisuksissaan ja hän katsoi peiliin, kohtasi omat silmänsä joita ei tunnistanut. Silmien takaa peilistä katsoi varjo, jonka pimeys sai pojan kauhun valtaan ja hän käänsi kiireesti katseensa, pesi veret pois ja lähti täyttämään tiskikoneen. Pelko oli polttanut tulisen vanan selkärankaan. 

    Kun tiskit oli laitettu, hän sulkeutui huoneeseensa ja tuijotti paria lihavaa kärpästä, jotka törmäilivät ikkunaan päästäen pehmeitä tömähdyksiä. Poika tarrasi niitä kiinni siivistä ja repi ne irti yksi kerrallaan kunnes kärpäset olivat enää mustia pieniä länttejä, jotka pystyivät vain kävelemään. Poika hymyili. Tämän hän hallitsi.

 

Usvan halki 

 

Silloin kun lumikinokset olivat enää pieniä laikkuja nurmikolla talon numero viisitoista pihassa, vaari ja poika alkoivat jo kulkea paljain jaloin. Kahden auton äänet kuuluivat kahdesti päivässä, ja ne tarkoittivat: isä lähti töihin, äitipuoli lähti töihin, tyttö lähti hoitoon. Äitipuolen ja isän keskustelu oli käyty sinä päivänä olohuoneessa: menisikö tyttö mummolle ja vaarille hoitoon päiviksi? Äitipuoli oli tahtonut, että tyttö menisi mieluummin päivähoitoon. Isä oli väittänyt vastaan, kunnes äitipuoli sanoi syyn: hän ei halunnut tytön viettävän päivät pitkät pojan seurassa. Isän kiukku oli purkautunut käteen joka heitti lautasen seinään, ja talo numero viisitoista rytisi sen pirstoutuessa ja terävien kolmioiden muotoisten palasten kalahtaessa lattialle.

    Isompi poika kuuli äänen omasta huoneestaan ja mietti: hän olisi aina niin kiltti, että hänen vuokseen ei koskaan heitettäisi astioita seinään.

    Poika mietti: kaikki oli äitipuolen syytä. Jumala, auta äitipuolta lähtemään tai kuolemaan. Syyllisyys seurasi rukousta ja poika ajatteli: Jumala varmasti tappaisikin hänet kostoksi moisista toivomuksista.

    Autot ajoivat pihasta yksi kerrallaan ja poika ja isompi poika viettivät aamurutiinejaan omissa oloissaan kunnes olisi aika lähteä kouluun. Isompi poika notkui sohvalla television ääressä ja lehteili vielä oppikirjaa sanakokeita varten, sillä edellisestä kokeesta oli tullut vain kahdeksikko. Isompaa poikaa oli harmittanut, sillä vaikka äitipuoli oli kehunut tulosta, hän oli huomannut katseen tämän silmissä joka sanoi: olisi voinut olla yhdeksikkökin.

    Pojan oppikirjat lojuivat avaamattomina repussa, ja hän inhosi niitä jo sydämensä pohjasta. Hän inhosi sitä miten joutui istumaan tunneilla opettajan selittäessä selittämästä päästyään, ja poika ei pystynyt kuuntelemaan vaikka olisi halunnutkin. Hän näki katossa kipittävän kärpäsen ja näki lehtien heiluvan ikkunan toisella puolella, ja sanat kelluivat ilmassa tavoittamattomissa. Hän inhosi oppikirjoja, joita äitipuoli laittoi hänet lukemaan uudelleen ja uudelleen, kunnes kotitehtävät oli tehty oikein. Ja useimmiten siihen meni kauan.

    Kiivettyään yläkertaan hakeakseen omasta huoneestaan piirrustuslehtiön mukaansa poika huomasi isomman pojan huoneen raolleen jääneen oven. Poika aikoi mennä kurkistamaan. Hän halusi nähdä huoneen yksin. Huone oli moitteettomassa kunnossa, sänky pedattu. Kirjoituspöydällä oli pienessä korissa uusi lyijytäytekynä, jonka isompi poika oli juuri saanut koulua varten. Poika näki vain kynän. Hän kuuli: ota vain, sitä sinulta odotetaankin. Poika tiesi sen olevan väärin ja tiesi muiden huomaavan, mutta hänen oli pakko. Kynä sujahti taskuun ja poika mietti, että sillä olisi upeaa piirtää piirrustuslehtiöön koulussa.

    Isompi poika huhuili poikaa jo tulemaan alakertaan. Hän oli pukenut sinisen takin ylleen, jonka mummo oli aikoinaan ommellut. Enää hän ei ommellut. Poika riensi pukeutumaan ja he lähtivät yhdessä kulkemaan usvan halki mummon ja vaarin talolle.

    Vaari oli lähtenyt jo varhain pyöräilemään kahdesta eri syystä: tie oli viimein vapaa kaikesta lumesta ja jäästä, ja mummo oli ollut sietämätön sinä aamuna. Poikien astuessa sisään mummo seisoi eksyneen näköisenä keskellä keittiötä ja kiukustui nähdessään pojat. Minne se kelvoton vaari taas lähti? hän tiukkasi heristäen nyrkkiään. Aina tämä jättää hänet yksin! Mummo purskahti itkuun ja poika katsoi isompaa poikaa ihmeissään. 

    Isompi poika ei hämmästynyt helposti. Pojan mielestä hän muistutti kiven järkälettä, joka oli aina sekä vakaa että vakava.

    Mummo oli ärtynyt useasta eri syystä: häntä harmitti, ettei hän yhä useammin kyennyt muistamaan, minne oli tavaran kädestään laittanut. Häntä harmitti myös, että kevään tullen vaari oli aina entistä enemmän ulkona. Häntä harmitti myös, että vaari oli oppinut käyttämään tietokonetta niin hyvin, että osasi etsiä internetistä alastomien naisten kuvia. Välillä vaari ei huomannut mummon tulleen viereen, ja mummo joutui katselemaan noita sileäihoisia nuoria naisia, joiden silmäkulmat oli maalattu mustiksi ja huulet punaisiksi.

    Poikien lähdettyä kouluun halki hämärän kuusimetsikön poika katseli yhtä erityisen korkeaa kuusta, jolla näytti olevan ammottava kita. Heidän lähdettyä mummo jäi yksin ja hän katseli mustavalkoista valokuvaa, jossa oli hänen vanhempansa. Kyyneleet tulvahtivat mummon silmiin, ja hän pyyhki ne äkäisesti pois. Miksi kaikki kuolivat ja lähtivät? Hänen veljensä vuoro olisi pian, olihan tämä jo pyörätuolissa. Oli vain kuolemaa ja kuolemaa. Mummo kävi makaamaan sängylle kunnes vaari tuli takaisin ja alkoi sitten huutaa tälle.

    Vaari pyöritteli kurpitsansiemenpussia sormissaan ja mietti: pian olisi kylvöaika ja kaikki olisi vihreää. Hän jätti huomiotta harjanvarren tömähdyksen selkäänsä vasten.

    Oli jo ilta, kun isompi poika huomasi kynän kadonneen ollessaan aikeissa tehdä kotitehtäviään. Hän kysyi pojalta, oliko tämä ottanut sen. Poika pudisti päätään. Isompi poika meni kertomaan äitipuolelle, joka koetti samanaikaisesti osoittaa huomiotaan tytölle, laittaa ruokaa ja vaihtaa työvaatteet pois. 

    Äitipuoli kehotti isompaa poikaa katsomaan pojan huoneesta ja repusta. 

    Sillä välin poika oli pihassa silittämässä kissaa, jonka silmät olivat vain puolittain avoinna. Matala hurina nousi ja laski hengityksen tahdissa. Isä kysyi pojalta, miten koulussa meni. Poika kohautti olkiaan. Hän mietti, mitä kaikkea olisi voinut sanoa: vihaan kotia. Vihaan koulua. Vihaan äitipuolta. Haluan sinun viettävän aikaa kanssani. Sen sijaan poika sanoi, että hän lähtisi piirtämään. Isä katsoi pojan loittonemista ja ajatteli: hänestä on tullut minä.

    Isompi poika palasi lyijytäytekynä kädessään ja näytti sitä äitipuolelle, jonka silmät näyttivät tummenevan. Hän ajatteli: vielä varaskin. Äitipuoli koputti ikkunaan niin kovaa, että lasi helisi. Poika asteli kiviportaita pitkin verannalle ja eteiseen ja äitipuoli oli häntä vastassa sinisen kynän kanssa. Hän sanoi: jos vielä varastat, vien piirrustuslehtiösi. 

    Poika katsoi äitipuoleen täynnä uhmaa ja tunsi kiukun kuplivan sisässään. Hän osasi jo odottaa äitipuolen tönäisyä. 

    Kahden päivän kuluttua äitipuolen lähdettyä töihin poika huomasi takan reunuksella kolikkopinon: kaksi euron kolikkoa ja yksi viisikymmentä senttinen. Poika tiesi: äitipuoli teki hänelle testin. Hän halusi nähdä, ottaisiko poika kolikot. Vaikka poika tiesi ettei kolikoita kannattanut ottaa, toinen ääni sanoi: ota vain, todista miten kelvoton olet. Hän sujautti kolikot taskuunsa.

    Illalla äitipuoli takavarikoi pojan piirroslehtiön voitonriemuisena. Poika alkoi varastaa lisää. Hän vei pieniä posliiniesineitä mummolaan, varasti sieltä koruja ja toi taloon numero viisitoista, otti isomman pojan tarvikkeita. Kaikki tottuivat hänen varasteluunsa ja ajattelivat: kelvoton poika, varasteleva poika. Alkoi olla vain niin, että sekä talossa numero viisitoista että kuusitoista mitään tavaroita ei enää löydetty, sillä jos poika ei niitä varastanut ja vienyt väärään paikkaan, mummo hukkasi ne.

 

Kuoppia

 

Sinä päivänä töistä kotiin tullessaan isä huomasi, että kello oli jo paljon. Oli jo oikeastaan ilta. Hän istui hetken ratin takana autossaan ja katseli taloa  numero viisitoista, jonka sisässä hänen perheensä odotti. Odottivatkohan he vielä? Isä huomasi lautojen alkaneen menettää väriään useista kohdista ja yhden rännin repsottavan poissa paikoiltaan. Olikos hän luvannut äitipuolelle korjata ne ennen talven tuloa? 

    Samalla hetkellä poika katseli keittön ikkunasta autossa istuvaa isää ja ajatteli: isä parka. Hän näki kahdenkin lasin lävitse harmin isän kasvoilla ja ymmärsi: oli täysi syy olla harmissaan äitipuolen vuoksi.

    Myös äitipuoli sattui vilkaisemaan olohuoneen ikkunasta isää, joka ei ollut vielä noussut autosta. Äitipuoli ajatteli: hän ei enää edes yrittäisi pyytää mitään. Eihän isä jalallaan taloon astunut kuin myöhään illalla nukkuakseen, välillä syödäkseen. Hän ajatteli myös: talossa olisi kaikki hyvin, jos vain isä olisi toisenlainen.

    Isompi poika astui ulos tervehtiäkseen isää, joka mietti: isompi poika oli enemmän hänen lapsensa kuin poika. Isä keräsi voimansa ja päätti: koska milloinkaan ei tuntunut olevan enemmän aikaa tai rahaa, miksei voisi tehdä jotain juuri nyt? Hän komensi isompaa poikaa pyytämään lapset mukaan koska hän halusi näyttää jotain.

    Äitipuoli katseli lasten lähtöä kulmiaan kurtistaen ja ihmetteli, mitä isä nyt suunnitteli. Yrittikö tämä voittaa lapset puolelleen? Jo nyt nämä tuntuivat pitävän tästä enemmän koska ei joutunut käskyttämään lapsia, toisin kuin äitipuoli.

    Isä asteli halliin, joka oli vuosien saatossa alkanut täyttyä enemmän ja enemmän kaikenlaisesta metalliromusta, työkaluista ja autojen osista, joista hän ja isompi poika usein rakentelivat jotain. Isä veti esiin pyöräkyhäelmän, jota poika tutki ihmetellen. Mikä se on? hän kysyi. Saatte pian nähdä, isä lupasi hymyillen ja asetti ketjut paikoilleen. Pyörässä oli kolme satulaa ja kolmet polkimet, eikä siitä puuttunut enää kuin toinen rengas. Oletteko nähneet tandem-pyöriä? Isä kysyi. Kun tyttö hieman kasvaisi, voitte kaikki ajaa yhtä aikaa samalla pyörällä. Poika katseli ympärilleen ihmetellen, ja huomasi rojun takana nurkassa pyörän, jossa sarvien tilalla oli auton ratti ja istuimen tilalla mopon istuin. Tämä maailma oli hänelle täysin tuntematon. Poika ymmärsi, että isäkin oli hänelle tuntematon. Hän näki taidokkaasti veistettyjä puuesineitä; peilin kehyksiä, lipastoja ja naulakonkin, ja näki niissä viimeisteltyä kauneutta mikä puuttui tyystin kaikesta muusta isän tekemästä. Jos isältä olisi viitsinyt kysyä, poika olisi kysynyt: olisiko sinun unelma-ammattisi ollut puuseppä?

    Tyttö potkiskeli pieniä kiviä pitkästyneenä ja kysyi pojalta, tulisiko tämä piirtämään hänen kanssaan. Hän sanoi, että pyörät olivat tylsiä. Isä katsoi pitkään tytön ja pojan loittonemista ja mietti: eivät lapsetkaan hänestä piitanneet.

    Astellessaan pihan halki tyttö huomasi mummon ja kysyi pojalta, mitä tämä teki. Poika kohotti katseensa ja joutui pyyhkimään tämän tästä hiuksia silmiltään, mutta tuuli tempaisi ne sotkuun yhä uudelleen. Mummo oli kyykyssä kaivamassa nurmikkoon kuoppaa ja tyttö kysyi, mitä hän sieltä etsi. Mummo katsoi poikaa ja tyttöä hämmentyneenä ja harmissaan, että hänet keskeytettiin. Mitä se teille kuuluu? hän kivahti. Mitä hän olikaan ollut tekemässä? Aivan, piilottamassa jotain pahan päivän varalle. Lähtiessään mummo manasi lapsia, jotka työnsivät nenänsä aina asioihin jotka eivät hänelle kuuluneet. 

    Palatessaan taloon numero kuusitoista mummo muisteli hetkeä, jolloin äiti oli lähtenyt. Hän mietti, olisiko tämä lähtenyt jos hän ei olisi sulkenut häntä ullakolle ja vaatinut menemään aikanaan naimisiin isän kanssa. 

    Tyttö purskahti nauruun ja sanoi: mummo etsi taatusti aarretta. Poika liittyi nauruun. Ei, vaan piilotti vaarin lehtiä, joissa oli alastomia naisia. He nauroivat tikahtuakseen ennen kuin lähtivät takaisin sisälle ensimmäisten sadepiskojen etsiydyttyä poskille.

 

Pyörteet

 

Poika istui hiekkarinteessä kaivinkoneen varjossa ja katseli pieniä kiviä, jotka ropisivat pienestäkin liikkeestä alas veteen. Veden pinnalla siniset sudenkorennot pyrähtivät lentoon ja kelluvat ruohonkorret tekivät pyörivää liikettä pienien aaltojen mukana. Isä oli alkanut kaivaa lammikkoa suuremmaksi, mutta vaikka se miten laajeni, usein vesiheinä levisi nopeasti laajemmalle. Poika ei pitänyt enää lammessa uimisesta, koska tämän tästä pitkä vesikasvi hipaisi säärtä veden alla ja se oli helppo kuvitella syvässä vedessä kelluvan ruumiin hiuksiksi tai sormiksi.

    Kahahdus heinikossa kiinnitti pojan huomion. Hän syöksähti ruskean sammakon perään ja sulki sen kämmentensä sisään. Poika tunsi tutun värähdyksen varjon ottaessa hänet hallintaansa ja sanoessaan: mieti mitä kaikkea tälle voi tehdä. Poika muisteli toukkaa, joka lampussa käristyessään oli sätkinyt kaarelta toiselle puolelle kaarelle kunnes siitä oli alkanut tihkua melkein neonvihreää, hyytelömäistä nestettä lampun pinnalle. Kunnes sätkiminen lakkasi. Poika oli katsellut inhoten liikkumatonta toukkaa. Tuttu kauhu oli täyttänyt hänet. Katumus, itseinho ja pelko. Jälkeenpäin poika oli juossut ulkona, kunnes oli pakahtua. Mutta nyt hänellä oli sammakko. Ja se mahtui hänen taskuunsa. 

    Kulkiessaan mummon ja vaarin luokse hän huomasi puuliiterin oven olevan avoinna ja pyörien poissa. Poika astui ovesta sisään ja meni vessaan. Sammakko loiskahti veteen ja teki ponnettomia yrityksiä kiivetä pitkin posliinista pintaa. Poika painoi huuhtelunappia ja katsoi, miten sammakko hävisi veden pyörteiden mukana näkyvistä.

    Hän kulki ulkona vailla päämäärää ja huomasi ikkunasta näkyvät penkit, jotka oli nostettu pöydän päälle: se tarkoitti siivouspäivää. Äitipuoli olisi raivoissaan, kun hän ei ollut auttamassa. 

    Hämähäkki kulki pitkin talon numero viisitoista pintaa ja väisti ne kohdat, joissa maali roikkui pitkinä suikaleina. Etäinen auton hurina sai pojan miettimään, oliko isä jo tulossa töistä. Mutta oli liian aikaista. Hän huomasi roska-auton vyöryvän raskaasti mutkan takaa ja sen metallinen pinta oli outo näky vasten vihreää metsikköä, missä rauhaa rikkoivat vain linnut ja oravat. Poika koetti nähdä kuskin kasvot, mutta ne hukkuivat auringon heijastaman lasin kätköihin. Astellessaan tien reunaa paljain jaloin auton ärjyntä kävi voimakkaammaksi, kunnes se oli aivan pojan vierellä. Vilkaistessaan sivulleen pojalta jäi huomaamatta suuri kivi, joka oli hänen edessään. Varpaat iskeytyivät sen kovaan pintaan kipeästi ja poika menetti tasapainonsa. 

    Poika oli nähnyt televisiossa, miten asioita kuvattiin joskus hitaammin kuin ne todellisuudessa tapahtuivat. Juuri siltä hänestä tuntui. Rengas oli valtavan kokoinen, ja poika näki, miten hänen jalkansa luiskahti suoraan sen alle. Poika sulki silmänsä, sillä hän ei halunnut nähdä miten luut murskautuisivat. Hän ehti miettiä hetken millaista kuolema olisi, mutta kaikki oli ohi nopeasti. Hän tunsi rauhaa, ja poika tunsi saman valon jonka kerran oltuaan melkein hukkumaisillaan lammessa. Avattuaan silmänsä poika katseli roska-auton hitaasti loittonevaa perää joka keinahteli puolelta toiselle ja nousi ihmetellen seisomaan. Hän katsoi jalkojaan epäillen ja huomasi molempien olevan tallessa ja ehjinä. Kyyneleet nousivat pojan silmiin ja hän ajatteli: eikö minua pitäisi rankaista kaiken sen takia mitä olen tehnyt, eikä pelastaa? Hän mietti, oliko saanut uuden mahdollisuuden. Muistutuksen, että hyvää oli olemassa, että hänenkin olisi toimittava hyvin.

    Poika kulki hitaasti talon numero viisitoista pihaan ja katsoi roskakuskia, joka veti roskista perässään auton luokse. Tämä ei huomannut poikaa. Poika mietti, oliko kuski huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa tapahtuneen. Astellessaan sisälle edes äitipuolen kylmä muuri ei saanut poikaa hätkähtämään, sillä hänen luonaan viipyili vielä riemu, kun oli tullut pelastetuksi. Kaikki näytti kauniimmalta ja värit kirkkaammilta. Pölyhiukkaset tekivät ikuista tanssiaan auringonjuovassa. Kun tyttö pyysi poikaa piirtämään, tämä suostui mielellään. Poika vilkaisi kumpupilvitaivasta ja rukoili mielessään: kiitos että autoit. Auta minua myös äitipuolen kanssa. 

    Vasta illalla kun oli jo myöhä ja varjot alkoivat pidetä, väsymys alkoi hävittää sitä riemua joka tuli tiedosta että häntä suojeltiin, sillä se alkoi väistyä pelon tieltä. Pelon, joka sanoi: mutta entä huominen? Taas oli herättävä, mentävä kouluun, siivottava, tehtävä läksyt. Eikö sillä ollut mitään loppua?

 

Sammalmätäs

 

Talo numero viisitoista näki vuosien vaeltavan ohitseen tuoden mukanaan niin pieniä muutoksia, että niitä oli vaikea huomata. Äitipuoli tapasi itsensä istumasta ikkunan edestä keittiössä sillä välin, kun tyttö ja poika olivat koulussa, isompi poika isän kanssa rakennustyömaalla. Musta nahkalaukku lepäsi vasten kulunutta kaapinovea odottaen, että äitipuoli ottaisi sen mukaan töihin. Mutta tänä aamuna töihin lähtö oli vaikeaa. Äitipuoli katsoi omenapuita ikkunan takana ja ihmetteli, miten oli siihen joutunut. Oliko hän tosiaan valinnut tämän? Kaikki tuntui siltä kuin häntä kuljetettaisiin vain mukana tapahtumasta toimeen kuin heinänkortta virran mukana. Hän mietti töissä odottavia ihmisiä jotka kaikki joko inhosivat tai pelkäsivät häntä. Äitipuoli huokaisi tavalla jonka kaikki lapset olivat hyvin oppineet tuntemaan. Se tarkoitti: teen nyt tämän, vaikka en oikeastaan haluaisi.

    Äitipuolen lähdettyä piha jäi autioksi. Kissa istuutui keskelle tietä nuolemaan vatsaansa, joka oli jo alkanut pullottaa. Viime talven myräkkä oli saanut kaksi pihaa ympäröimistä kuusipuista kallistumaan niin, että ne näyttivät muodostavan kehykset isän rakentamalle ulkorakennukselle. 

    Vasta mummon hortoillessa talon numero viisitoista pihaan kissa kipitti takaisin heinikkoon. Vaari oli kylvämässä porkkanan siemeniä kasvimaallaan eikä kiinnittänyt huomiota siihen, että mummo oli lähtenyt. Vaari kyllä tiesi, ettei tätä kannattanut jättää pitkiksi aikaa yksin. Että jotain oli pielessä. Mutta kaikkihan he vanhenivat, jokainen omalla tyylillään. Äitipuoli oli kehottanut vaaria viemään mummon lääkäriin, mutta tämä oli vain huitaissut kädellään ja palannut istutushommiin.

    Mummo astui taloon numero viisitoista ja katseli ihmetellen ympärilleen. Miten talo oli muuttunut niin paljon? Eihän tämä ollut hänen kotinsa. Hän tahtoi jo kotiin. Mummo huuhteli astiat lavuaarista tiskikaappiin. Pahus tätä pula-aikaa, hän valitteli itsekseen. Edes pesuainetta ei ollut.

    Mummo astui takaisin ulos ja lähti kulkemaan kohti metsänreunaa.

    Vaarin hoidettua kylvämisen loppuun hän lähti sisälle ja huomasi mummon kadonneen. Mummo! hän koetti huutaa ja soitti kelloakin, jota mummo aina kilkatti kutsuessaan häntä syömään. Vaari lähti kulkemaan ensin lammen rantaa, sitten talon numero viisitoista luokse.

    Tyttö ja poika ehtivät jo tulla kotiin, eikä mummoa ollut vieläkään löytynyt. Vaari kertoi mummon kadonneen, ja he lähtivät eri suuntiin etsimään. Tytön sääret tömähtelivät vasten toisiaan kuin ne olisivat kasvaneet liian nopeasti liian pitkiksi eikä hän vielä hallinnut niitä. Jo lapsena herännyt uhmakkuus oli valanut kasvoille tuiman ilmeen, jota tummanruskeat kulmat kehystivät ja joiden alta silmät katsoivat maailmaa epäluuloisina ja kaunaisina, mutta yhtä kaikki älykkäinä. Tyttö kahlasi heinikon halki metsään ja huhuili mummoa. 

    Tytölle mummo ei ollut sama pullantuoksuinen mummo, jonka poika ja isompi poika olivat saaneet kokea. Tytölle hän oli mummo joka usein unohteli asioita, joskus kiukustui ja puhui kummallisuuksia. 

    Metsästä kuului nyyhkytystä, ja tyttö löysi mummon kyyristyneenä sammalmättäälle hiuksiaan haroen. Toinen silmälasien linsseistä oli särkynyt ja sen kuviot muistuttivat hämähäkin seittiä. Silmäkulma oli tummentunut sinivioletin sävyiseksi. Nähdessään mummon ilmeen tytön sydäntä kouristi nähdessään tämän kasvoilla lapsenomaista haavoittuvuutta. Tulehan kotiin, tyttö patisti. He löysivät vaarin talon numero kuusitoista pihasta, ja vaari lupasi huokaisten: hän varaisi heti samana päivänä ajan lääkäriin. 

    Aika saatiin jo seuraavalle päivälle. Hetkeen kummankaan talon pihassa ei ollut ketään kotona, ja kaikkialla vallitsi rauha joka saattoi olla vain, kun ihmiset eivät olleet alueella sekaamassa. Palatessaan vaari jo tiesi tienneensä kauan vastauksen, vaikka olivatkin saaneet sille lääkärin vahvistuksen: mummolla oli alzheimer.

    Sen illan mummo heilutti harjan vartta huitaisten sillä kaikkia jotka tielle osuivat, sillä hän oli vihainen jouduttuaan outoon, valkoiseen huoneeseen ja kaikki juttelivat hänelle kuin jotenkin hidasälyiselle. Vaari istui tietokoneelle ja luki taudista kaiken, minkä löysi. Silloin hän istui kauan hiljaa katsellen tuulessa havisevia koivunlehtiä jotka muistuttivat säikähtänyttä perhosparvea ja mietti, miten tuttu vieras kuolema oli. Se korjasi monta kertaa vuodessa jonkun tutun, usein läheisen. Elämänhistoriaa nakerrettiin pala palalta, kunnes oli vain kourallinen rakkaita jäljellä. Ja siinä vaiheessa kuolema ei enää haitannut. Niin vaari oli ajatellut. Mutta hän oli aina ajatellut kuolevansa ensin. Miten hän jaksaisi katsella, miten mummoa nakerrettiin pala palalta? Vaari mietti kaikkia heidän yhteisiä vuosiaan, jolloin he olivat aina tehneet töitä, tai vaari oli ottanut mummon itsestäänselvyytenä ja ollut usein menossa. Vaari teki silloin päätöksen: hänestä tulisi sitkein hoitaja mummolle.

 

Turva

 

Talon numero viisitoista seinät jakoivat yläkerran kolmeen eri huoneeseen. Pienimmässä niistä oli tyttö, joka kuunteli korvanapeilla musiikkia ja piirteli kieli huulien välistä pilkottaen hahmoja, jotka muistuttivat pojan piirroksia. Keskimmäisessä huoneessa isompi poika hieroi kivistäviä lihaksiaan työpäivän päätteeksi ja oli ylpeä siitä, että isä oli antanut hänen suorittaa haastavampia tehtäviä rakennustyömaalla. Lähimpänä portaikkoa poika makoili sängyllään ja katseli taivasta, joka ei suostunut siihen aikaan vuodesta tummenemaan edes illalla. Kaikki kolme olivat omissa ajatuksissaan valmistautuessa iltapesulle, kun alakerrasta alkoi kuulua ääntä.

    Kaikki kolme olivat tottuneet siihen, että silloin tällöin hiljaisuuden rikkoi riitelyn äänet. Koska isompi poika asui makuuhuoneen yläpuolella, hän ei saanut etäisemmistä sanoista selvää. Poika ja tyttö sen sijaan kuulivat useimmiten joka sanan. 

    Alakerrassa äitipuoli risti käsivarret rinnalleen ja katseli isää, joka oli ottanut kasvoilleen ilmeen joka sanoi: minä olen oikeassa enkä jaksa kuunnella.

    Oikeastaan riitely koostui enimmäkseen siitä, että äitipuoli marmatti ja isä mökötti. Äitipuoli katsoi toisinaan itseään ikäänkuin etäältä eikä pitänyt näkemästään. Joskus ennen marmatuksen alkamista hän huomasi ajatuksen: kuka tuo katkera nainen oikein oli? 

    Hän oli saanut kertakaikkisesti tarpeekseen isän poissaoloista ja osallistumattomuudesta. 

    Jonkun oli tienattava rahat, isä vastasi.

    He molemmat osasivat jo käsikirjoituksen ulkoa. He tiesivät, että mikään ei muuttuisi, mihinkään ei ollut ratkaisua. 

    Isä päätti riidan tavallisesti oven paukahduksella. Niin kuin tälläkin kertaa.

    Yläkerrassa tyttö työnsi kuulokkeet takaisin korvilleen ja valitsi rock-kappaleen soimaan. Vastapäätä olevassa peilissä häntä katsoivat kasvot, jotka eivät enää kuuluneet pienelle tytölle, mutta eivät vielä naiselle. Ja tyttö näki orastavat naisellisuuden merkit ja sanoi itselleen: hän kieltäytyi tulemasta naiseksi. Hän vihasi äitipuolta. Hän vihasi isää. Mitä hän sitten voisi tehdä paetakseen tätä, tulemasta kummaksikaan heistä? Hän ei suostuisi olemaan mieskään. Sinä iltana hän pyysi pojan kaikki vanhat puserot ja alkoi pukeutua niihin kätkeäkseen tyttömäiset piirteensä. Reisiä juovittavat arvet olivat kuin iilimatoja asetettuina siisteihin riveihin ja ne hävisivät liian suurten housujen lahkeisiin helposti. 

    Poika pusersi tyynyä vatsaansa vasten ja mietti: kaikki olisi hyvin kunhan vain äitipuoli lähtisi. Hän varoi työntämästä varpaitaan sängyn reunan yli, sillä samoin kuin komeroissa ja nurkissa, sängyn alla asusti varjo, joka tarttuisi raateluhampaillaan hänen akillesjänteisiinsä heti tilaisuuden sattuessa. Poika mietti eläimiä. Hän mietti korkealla katonrajassa pesässä olleita linnunpoikasia, joiden pää heilahteli painavana puolelta toiselle ja jonka pesän hän oli pudottanut tikapuilta harjanvarrella alas. Hän muisteli, miten kissan kaksi terävää kulmahammasta porautui helposti pullottavaan vatsaan, jossa verisuonet risteilivät. Poika odotti, että hänelle kostettaisiin kaikki tämä.

    Aamulla talossa oli se hiljaisuus, joka usein laskeutui vain riitojen jälkeen. Tyttö laskeutui portaat alas punareunaisin silmin ja varoi katsomasta ketään silmiin. Hän tunsi olevansa uudenlaisessa turvassa liian suuren paidan kätköissä. 

    Pakattuaan reppunsa poika astui eteiseen ja seisahtui aloilleen huomatessaan äitipuolen. Tämä varoi katsomasta poikaa silmiin ja tunsi harmia tätä kohtaan, joka ei kuitenkaan pojalle kuulunut. Siitä huolimatta hän ei voinut olla kiukustumatta pojan vetelehtivästä olemuksesta ja hitaista liikkeistä ja tuuppasi tätä ohi kulkiessaan.

    Poika, joka tuijotti lattiaan huomasi sillä kertaa perin merkillisen asian. Hän huomasi, ettei pahemmin heilahtanut tuuppauksen voimasta. Hän oli kasvanut. Ja poika tönäisi äitipuolta koko vartalonsa voimalla takaisin. Ja tunsi voitonriemua äitipuolen lähtiessä ulos sanaa sanomatta. Jotain särkyi pojassa. Hän sanoi itselleen: oli oltava vahvempi kuin muut, tallattava muita kovempaa pärjätäkseen.

    Äitipuolen lähdettyä töihin lapset söivät aamiaisensa loppuun vaitonaisina.

    Matkalla tien päähän he tavoittivat mummon kyykystä nurmikolla. Mummo katsoi lapsia takamusta pyyhkiessään ja mutisi ärtyneenä, kun nämä olivat huomanneet hänet kesken toimituksen. Hän poimi jätöksensä paperilla ja heitti ne portaiden alle. Lapset tirskahtivat. He näkivät mummon murenevan silmiensä edessä ja miettivät: ei voinut muuta kuin nauraa. Joskus nauru peitti parhaiten kivun.

    Lasten kadottua mutkan taakse kuului tuulen aikaansaama ujellus nurkissa, ikään kuin talo numero viisitoista olisi huoannut.

 

Äänettömyyden halki

 

Joskus ruuan tuoksu saattoi leijua yläkertaan asti. Silloin poika mietti, tuliko se lautojen välistä vai kiipesikö portaita pitkin ja oven alitse. 

    Pojan lattialla oli piirros talosta, joka oli ränsistynyt ja niin kumoon kallistunut, että se piti tukea muutamalla onnettomalla riskulla. Laudat sojottivat sinne tänne, ja ikkunoista lensi ilmoille haamuja.

    Viikonloput merkitsivät eri ihmisille eri asioita. Pojalle ne olivat ikävää odottamista, milloin joutuisi istumaan koko perheen kesken ruokapöytään. Isompi poika ja isä suhtautuivat viikonloppuihin samaan tapaan kuin muihinkin viikonpäiviin: he miettivät, minkä työmaan hoitaisivat sinä päivänä. Tyttö piti siitä, että oli aikaa leikkiä pojan kanssa. Äitipuoli teki mielellään kotitöitä viikonloppuisin.

    Äitipuoli kutsui muut syömään aina samaan tapaan. Hän avasi yläkertaan johtavan oven, loi katseen rappusille nähdäkseen, olivatko lapset jättäneet vaatteitaan ympäriinsä lojumaan. Hän kutsui heidät lausumalla nimet pitkänä litaniana ja mietti harmissaan, että moni kohta alkoi kaivata uutta maalia. Hän oli asiasta maininnut jo useasti isälle, joka vakuutti jonain päivänä hoitavansa asian. 

    Isompi poika tuli alakertaan useimmiten ensimmäisenä. Hänellä oli hyvä ruokahalu ja äitipuoli harvoin löysi hänestä huomautettavaa. Tyttö tuli seuraavaksi, ja äitipuoli valitti hänen poikamaisista, liian suurista vaatteistaan. Vasta sitten äitipuoli huomasi tämän itse lyhyeksi kynimänsä hiuskuontalon, joka hapsotti sinne tänne. Huudettuaan aikansa poika päätteli olevan turvallista tulla. Oikeastaan hän ei enää niinkään pelännyt äitipuolta. Äitipuoli oli luovuttanut hänen suhteensa tönäisyn jälkeen: nyt poika oli hänelle kuin ilmaa, yhtä turha ja hyödytön. Poika oli saanut silmiinsä uuden kylmän katseen tämän uuden suhtautumisen myötä.

    Lasten ollessa pöydän ääressä ja lusikoidessaan voilta ja kermalta tuoksuvaa kinkkukastiketta lautasilleen perunoiden päälle isompi poika kysyi, missä isä oli. Äitipuolen kulmat vetäytyivät äksyille kaarille. Missä yleensä? hän kivahti. Soita tälle.

    Useimmiten isän tavoitti paremmin soittamalla kuin vaivautumalla ulkorakennukseen asti, sillä ovi oli yleensä lukossa. Isosta pojasta tuntui hölmöltä soittaa muutaman kymmenen metrin päähän. Hetken kuluttua isä saapui, ja äitipuoli tunsi kahleet kurkkunsa ympärillä haistaessaan alkoholin isän hengityksessä. Se toi hänen mieleensä muistikuvia, joita hän ei tietoisesti tavoittanut. Oli hänen oma isänsä, joka oli tullut vasta myöhään yöllä kotiin viinan katkuisena, seiniin törmäillen. Oli ollut lapsen pelko ja unettomat yöt.

    Isä istuutui pöydän ääreen sanaa sanomatta. Hänen hartiansa olivat alkaneet painua kasaan ja hiusraja vetäytyi vetäytymistään kuin vuorovesi. Selkää särki aina vain useammin ja häntä kiukutti.

    Lusikat kalahtelivat lautasia vasten ja ihmiset söivät niitä tuijottaen. Jokainen mietti eri asioita: äitipuoli kirosi isää, tyttöä harmitti puhumattomuus, poika mietti haluavansa piirtää, isompi poika keskittyi hotkimaan ruokansa päästäkseen nopeasti ulos.

    Tyttö nosti katseensa ja ärähti: miksi kukaan ei täällä puhunut mitään?

    Kukaan ei vastannut. He eivät olleet tottuneet suoraan puheeseen. Tyttö ei luovuttanut. Koulussa lapset olivat muunlaisia ja heidän vanhempansa muunlaisia. Hän vihasi tätä perhettä. Äitipuoli ärähti: syö ruokasi. Lusikat kilahtelivat taas äänettömyyden halki.

    Poika hieraisi silmiään, joita tuntui polttelevan huonosti nukutun yön jäljiltä. Hän muisti painajaisen eikä ollut varma oliko ollut hereillä vai unessa, kun muurahaiset olivat vyöryneet sankkoina joukkoina sängyn alta ja tunkeutuneet korvista, silmistä, nenästä ja suusta sisään. Poika tiesi, mistä se johtui. Hän muisti muutama päivä sitten muurahaiskekoon kuljettamansa pienen kissanpennun, joka oli kierinyt keon rinnettä alas mutta siitä huolimatta muurahaiset olivat tavoittaneet tämän ja purreet silmiä, kunnes ne olivat muuttuneet maitomaisen sinisiksi. 

    Syötyään äitipuoli aikoi nousta, mutta isä kysyi, eikö tämä odottanut että muut söisivät ensin loppuun. Äitipuoli ei vastannut vaan aikoi lähteä. Isä tarrasi häntä kipeästi kiinni rinnasta ja kiskoi takaisin paikoilleen. Äitipuolen kasvot muuttuivat mansikan punaisiksi häpeästä. Kun kaikki olivat syöneet, perhe jakautui mahdollisimman nopeasti. Äitipuoli jäi siivoamaan yksin kokkauksen jäljet pois, ja hän ei muistanut, milloin joku olisi kiittänyt ruuasta. Hän nojasi pöytään ja huohotti kunnes raivon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

    Äitipuoli nielaisi ja näki ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaiken selkeästi: oli vain yksi ratkaisu. Hänen oli päästävä pois täältä, pois talosta numero viisitoista joka tuntui kantavan sisässään menneisyyden haamuja ja tukahdutettua raivoa. Hänen olisi päästävä pois. Nopeasti.

    Lasten lähdettyä ulos äitipuoli marssi isän perässä toimistorakennukseen. Hän ei ollut koskaan astunut tänne jalallaan ja nyt vain katseli ympärilleen. Hän näki tölkit ja lehden täynnä naisten kuvia ja pölyn nurkissa. Äitipuoli asetti kädet lanteilleen ja sylkäisi asian suustaan ulos kuin olisi pelännyt muuttavansa mielensä jos miettisi ratkaisua päivääkään kauempaa.

    Isä ei ensin suostunut uskomaan. Sitten hän raivostui ja heitti kahvikupin. Sitten kyyneleet kihosivat silmiin ja valuivat toisesta silmänurkasta ja hän sanoi tappavansa itsensä. Äitipuoli katsoi häntä väsyneesti. Sen kuin. Hän palasi taloon numero viisitoista ja molemmat istuivat aloillaan eri rakennuksissa huohottaen raskaasti.

    Tyttö kulki pojan perässä. He vaelsivat lammelle päin ja tyttö kysyi, minne kissanpennut olivat menneet. Poika kohautti olkiaan ja vastasi, että ehkä naapuriin. Poika pörrötti tytön tummia hiuksia ja tunsi lämmön heikon liekin sisässään. Hän halusi suojella tyttöä, muttei osannut. Hän halusi pitää tämän ikuisesti nuorena, sillä hän tiesi, että lapset menivät pilalle murrosiän jälkeen. Tyttö oli jo liian iso. Poika pelkäsi tämän kehon alkavan muuttua ja pelkäsi sitä hetkeä, että he eivät enää nukkuisi saman peiton alla alasti toisiaan halaten.

    Tyttö huomasi kissan lähellä lammen rantaa vaanimassa lintua. Poika nosti sen syliinsä ja pyysi tytön mukaan näyttääkseen tälle jotain. Tyttö seurasi luottavaisena. Poika oli hänen tuki ja turva tässä maailmassa.

    Poika pyysi tyttöä ottamaan saunan vierellä lojuvan köyden. Sitoessaan sitä kissan kaulaan ja kiinnittäessään toista päätä puuhun tyttö seisoi etäällä tuntien olevansa jäätä, samaa jäätä jota poikakin oli, ja he katselivat kuin etäältä näitä kahta ihmistä, jotka eivät voineet olla he. Kun kissa aloitti keinahtelevan tanssinsa köyden päässä edestakaisin ja edestakaisin kunnes pysähtyi, poika irrotti ruumiin ja heitti metsään, ja oli aivan hiljaista. He palasivat vaitonaisina takaisin taloon numero viisitoista ja huomasivat, että alkoi sataa. Ei ensin hiljaa ja sitten yltyvänä sateensa, vaan taivas reveten ja valtavia sadepiskojaan tiputtaen. Poika muisti yhtäkkiä kaukaisen muiston valosta joka oli hänet pelastanut, ja se tuntui tapahtuneen jollekin toiselle. 

 

Katoava ääni

 

Kaikki olivat tekemässä eri asioita: isompi poika ajoi traktorilla pellolla, tyttö kantoi tavaroitaan auton takaluukkuun äitipuolen perässä. Isä katsoi ulkorakennuksen ikkunasta tölkki kourassa, miten tavarakuorma hävisi hiljalleen pihasta. Pahvilaatikkolabyrinttiä oli alettu purkaa. Pettymykset, raivo ja kauna risteilivät isän sisässä ja hän ihmetteli, miksi kaikki jättivät hänet. Miten hän oli ansainnut tämän. Hän vihasi äitiä, hän vihasi äitipuolta, hän vihasi lopulta kaikkia naisia.

    Poika istui tytön tyhjennetyssä huoneessa puristaen polviaan rintaansa vasten ja keinahdellen hiljaa puolelta toiselle kyynelten suostumatta virtaamaan poskille. Hän ajatteli: minä tein sen, minä tein sen, se on kaikki minun syytäni. Nyt he lähtevät, tätähän minä aina halusin. Mutta miksi minulla on vieläkin tällainen olo?

    Tyttö ei sanonut mitään pojalle eikä isälle, hänelle oli sanottu, että hän voisi tulla käymään aina viikonloppuisin. Tyttö istui auton takapenkille täynnä vihaa äitipuolta ja isää kohtaan, sydän särkyneenä ja naiseuttaan vihaten, ja kantaen mukanaan myös uutta raivoa, jonka hän kohdisti vankkaan aikomukseen tuoda oikeutta maailmaan: suojelemalla eläimiä ja ajamalla ihmisoikeus- ja sukupuolivähemmistön asioita. Auton ajaessa pihasta viimeisen kerran tyttö vilkaisi taakseen katsoakseen taloa numero viisitoista, joka oli ainut paikka jonka hän tunsi.

    Isä astui ulos ja meni sisälle taloon. Hän kiipesi ensimmäistä kertaa vuosiin portaat yläkertaan ja tavoitti pojan istumasta lattialta. Isä kävi istumaan hänen sängylleen ja he kuuntelivat katoavan auton ääntä. Isä mietti, että hänen kuului lohduttaa. Mutta kuka häntä lohduttaisi? Hän oli aivan yhtä hukassa kuin poikakin. Poika muisti vanhan toiveensa, että kun äitipuoli lähtisi, kaikki palaisi taas hyväksi kuten ennen. 

    Poika päätti: hänen oli päästävä pois.

    

Tyhjä talo

 

Puiden karistettua lehtensä värikkääksi matoksi talon numero viisitoista katolle poika oli pakannut laukkuunsa: piirustuslehtiön, kyniä, rahaa, vaatteita ja evästä. Hän odotti isän tulevan töistä isomman pojan kanssa kertoakseen huomisesta lähdöstään. Istuessaan laiturilla poika katseli lampea jossa oli viettänyt lapsuutensa kauneimmat hetket. Hän muisti vesimittareiden painottoman liitämisen lammen pinnalla, ukkospilven näköiset hiekkapöllähdykset pohjassa ja kohinan joka syntyi kun korvia piti veden alla. Poika katseli lampea, joka nyt kasvoi täynnä heinää ja jonka vesi oli muuttunut ruskeaksi ja niljaiseksi. 

    Astellessaan mummon ja vaarin luo poika tunsi kiven sydämensä paikalla. Hän ei halunnut lähteä, muttei voinut jäädäkään. Lehtiön välissä olivat kuvat taloista vuosien varrelta, ja vuosi vuodelta talot olivat käyneet mustemmiksi, rikkinäisemmiksi, tyhjemmiksi.

    Mummolassa vaari survoi puolukkaa suurella puisella survimella ja katsoi poikaa hymyillen niin, että karvaiset kulmakarvat hypähtivät ylemmäs. Hiljalleen vaari oli alkanut ottaa enemmän ja enemmän talon töistä kontolleen. Mummo asteli harjan kanssa edestakaisin ja poika näki, että tämän silmissä ei näkynyt se mummo, jonka hän tunsi. Tämä oli hämmentynyt ja pelästynyt. Hukassa. Nähdessään pojan mummo kimpaantui ja osoitti häntä varoittavasti harjalla. Hänen täytyi tehdä kaikki kotityöt. Mummo manasi viime aikoina paljon siitä, miten vaari laiskotteli ja mummon täytyi raataa selkä vääränä, vaikka heilutteli vain harjaansa ja piilotteli ulosteita pieninä paperinyytteinä ympäri taloa. Vaari suhtautui tähän kaikkeen tyynesti. Odottaen ja odottamatta, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Hän seurasi mummon häviämistä ja alkoi hyväksyä ajatuksen, että jonain päivänä hänen olisi asuttava yksin talossa numero kuusitoista. Vaari löysi tiensä internet-sivustolle jossa voi etsiä seuraa, ja löysi pian yksinäisiä naisihmisiä. Siitä hetkestä alkaen vaari alkoi katsoa tulevaa silmästä silmään ja varautuen pahan päivän varalle.

    Pojan sydäntä riipaisi joka kerta astuessa mummon ja vaarin taloon, sillä vaikka kaikki oli ennallaan, oli hankalaa nähdä mummo hauraana kuin pieni lapsi. Kaikkialla minne poika katsoi, hän näki muutoksen ja rappion. Hän näki maalin karisseen talon numero viisitoista pinnasta, hän näki sen nurkkiin alkavan kerääntyä paksuja pölykerroksia ja tölkkejä, hän näki nurmikon kasvavan pitkäksi, rehottavaksi heinäksi ja isän selän painuvan kumarampaan. Poika kertoi uutisensa mummolle ja vaarille. Mummo ei asiasta näyttänyt piittaavan, mutta vaari kävi totiseksi. Hänenkin oli ollut opittava elämään lukuisten muutosten kanssa. Poika murehti, miten vaari pärjäisi mummon kanssa. 

    Isä palasi vasta myöhään illalla, kuten useimmiten. Isompi poika ei ollut mukana, sillä hän oli rakentamassa omaa taloaan jonkin matkan päähän. Isä katseli tyhjenevää taloa alistuneena ja poika miltei pyörsi päätöksensä lähdöstä. Aikansa kerättyään rohkeutta poika kertoi. Isä katsoi häntä sinisillä silmillään jotka toisinaan tuikkivat huvittuneisuudesta, toisinaan kiukusta. Jätätkö minut tänne? isä kysyi ja kyyneleet kihosivat sinisiin silmiin. Pojassa heräsi sääli ja häpeä, joita hän kantaisi mukanaan reppunsa ohessa. 

    Seuraavana päivänä poika lähti kulkemaan pitkin kiemurtelevaa tietä uskaltamatta katsoa taakseen. Syksyn viima riepotti takin helmaa, ja lopulta poika katosi näkyvistä kuusien taakse.

    Päivät saivat hiljalleen uuden rytmin. Isä tuli aina vain myöhemmin kotiin koska pelkäsi kohdata tyhjän talon. Talo numero viisitoista ei ollut koskaan ollut niin sotkuinen, ja paikat alkoivat hajota. Nähdessään taas uuden rikkinäisen kohdan isä manasi: kaikki oli niiden lähtevien naisten syytä, kun eivät olleet kotia hoitamassa. Miksi hänenkään pitäisi vaivautua.

    Kun tyttö tuli käymään eräänä viikonloppuna hopean väriset pallot ja renkaat kasvoissaan kimallellen, hän sai kuulla pojan lähdöstä. Tyttö mietti: keneenkään ei voinut luottaa, he kaikki katosivat. Ja hän tervehti vaaria ja suhtautui mummon oikkuihin huvittuneisuuden sekaisella kiukulla, jonka jälkeen lähti nopeasti takaisin äitinsä luokse mukanaan ajatus: hän ei halunnut enää palata tänne. Hän etsisi paikan jossa oli toisenlaisia ihmisiä, jossa hän voisi auttaa sorrettuja ja tuoda järkeä epäjärjestyksen keskelle.

    Vaari istui eräänä iltana ruokapöydässä mummoa vastapäätä ja katsoi tämän hiljalleen läpinäkyvämmäksi käyvää olemusta ja huomasi mummon vain tuijottavan lautastaan. Vaari otti lusikan käteensä ja kaatoi keittoa mummon suuhun väpättävien huulten välistä. 

    Mummo katseli vaaria, jonka hän muisti aviomiehekseen. Muita ihmisiä hän ei tuntenut ja ihmetteli vihaisena, miksi nämä tämän tästä häiristivät häntä.  Silloin tällöin hänen isänsä ja äitinsä tulivat moittimaan häntä. Mummo sanoi: mummo, reipastu jo, lakkaa itkemästä ja ala keittää sitä ruokaa. Hän sormeili hiuksiaan ja ihmetteli, minne hänen pitkät, kullankeltaiset palmikkonsa olivat hävinneet.    

    Eräät asiat mummo muisti hyvin: hän muisti veljensä joka oli juuri kuollut, muisti äidin joka hylkäsi perheensä, äitipuolen joka tämäkin lähti, muisti sodan ja kaiken turhuuden.

    Kun ensilumi laskeutui, taloon numero viisitoista laskeutui kylmyys.

 

Kiertokulku

 

Koitti päivä, jolloin kuului huuto ja kolahdus talossa numero kuusitoista, ja vaari, joka ei enää uskaltanut jättää mummoa yksin taloon, riensi katsomaan mitä oli tapahtunut. Hän näki mummon makaamassa lattialla ohentunut tukka eri suuntiin hapsottaen ja puolet kasvoista koreillen useissa violetin eri sävyissä.

    Vaari kiirehti auttamaan mummon seisaalleen mutta näki, ettei tämän jalat kantaneetkaan enää.

    Sitten koitti päivä, jolloin mummo oli kuljetettava vanhainkotiin. Vaari ajoi mummon viimeistä kertaa ensin kuusimetsän taakse ja sitten isoa tietä pitkin kohti keskustaa.

    Palatessaan vaari katseli henkareita joissa takkeja oli kaksin kappalein, vanhoja kutimia siellä täällä jotka kaikki muistuttivat mummosta, ja istuutui penkille hieroen silmiään. Silloin hän tajusi olevansa väsynyt. Lopen väsynyt. 

    Isän ajaessa illalla töistä kotiin vaari kertoi tälle tapahtuneesta ja isän uurteiset kasvot vetäytyivät useille rypyille. Hän olisi halunnut taas nauraa ja uskotella kaiken olevan vain väliaikaista, mutta enää se ei ollut mahdollista. Isä sanoi, että heidän pitäisi lämmittää sauna ja ottaa ryypyt. He istuivat pöydän ääressä vierekkäin, vaari joka jo ontui toista jalkaansa ja otti särkylääkkeitä ainaisiin nivelkipuihin ja isä, joka oli painunut ennen aikojaan kumaraan ja jonka kasvot liian aikaisin rytistyneet. Miehet tuumivat että nyt olivat enää he jäljellä. He muistelivat sillä hetkellä molemmat omia muistojaan: vaari hetkeä, jolloin oli pienenä poikana ensimmäisen kerran muuttanut taloon numero viisitoista isänsä, mummon sekä tämän vanhempien kanssa ja miten talon numero viisitoista jokainen huone oli ollut käytössä ja joka päivä oli tuoksunut ruoka ulos asti. Isä muisteli kaikkia ihmisiä jotka olivat hänen kanssaan asuneet ja miten jokainen heistä oli omista syistään lähteneet. He ihmettelivät ajan kulkua ja surivat, että lopulta aina oli luovuttava kaikesta ja jäätävä yksin.

    Ajan kuluessa vaari löysi uudelleen sitä elämäniloa, joka oli hänelle niin luontaista: kevään tullessa vaari päätti, että hänen olisi istutettava kasvikset kasvimaalle samalla tavoin kuin muinakin vuosina yhdessä mummon rinnalla. Nähdessään pienten vihreiden silmujen puhkeavan puihin vaari hymyili ja ajatteli: kaikki oli vain yhtä kiertokulkua. Kaikki kuoli ja syntyi uudelleen. Hän mietti mummoa kuihtuneena sairaalasängyssä, miten tämä söi päivä päivältä vähemmän ja miten tämän puhe tyrehtyi lopulta kotonaan. Käytyään päivittäin maanittelemassa mummoa syömään edes palan leipää tai mandariinia vaari kotiin palatessaan valitsi yhden niistä puhelinnumeroista, joita oli saanut uusilta tuttaviltaan internetistä. 

    Kesä oli jo hyvässä vauhdissa ja ilmat niin kuumia, että vaikka olisi ollut alastomana, hikikarpalot pian kierivät pitkin kylkiä ja reisiä. Vaari aamulla herätessään tuijotti kattoa ja muisti unen enkelistä. Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja tiesi mummon kuolleen. Kun puhelin soi muutamaa minuuttia myöhemmin ja hoitaja vahvisti asian, vaari nousi autoonsa ja ajoi tiehensä. 

    Isä sai kuulla asiasta nopeasti ja saapuessaan kotiin hänen silmänsä olivat punareunaiset. Isä avasi tölkin ja otti pitkän kulauksen, isä mietti kaikkia niitä  kertoja jolloin olisi voinut sanoa miten tärkeä mummo oli, muttei ollut kertaakaan saanut sanotuksi. Isä tajusi, miten väjäämättä kaikki päättyi ja että joskus oli liian myöhäistä korjata asioita. Hän valitsi isomman pojan, pojan ja tytön numerot ja muisteli, ettei ollut soittanut näille vuosiin. Kaikki lupasivat saapua paikalle niin pian kuin mahdollista. Hautajaisia alettiin järjestää.

    Aikuisten lasten saapuessa talossa numero viisitoista oli hiekkakinokset seinien vieressä, matot olivat pinttyneet harmaan sävyisiksi ja pöydän pintaa ei melkein näkynyt kaiken tavaran alta. Isä piiloutui mielellään sanomalehden tai tietokoneen taakse hävetessään tätä kaikkea.

    Ensin saapui isompi poika, joka kävi muutenkin viikottain isää töissä auttamassa ja asui lähistöllä. Hän oli jo tottunut repsottaviin ränneihin, lohkeileviin maalipintoihin ja homekasvustoihin kattiloissa, hän oli tottunut isän piikikkäisiin sanoihin ja uurteisiin silmien ympärillä. 

    Kun vaari palasi hakemasta juna-asemalta poikaa, joka katseli ympärilleen lapsuuden maisemaa samein silmin, nähden miten talo numero viisitoista oli alkanut painua isän tavoin kumaraan kuin nämä kaksi olisivat olleet liitoksissa toisiinsa. 

    Vaari kysyi, mitä poika oli puuhannut. Miksei tämä ollut lainkaan soitellut. Poika vältti vaarin katsetta. Miten hän voisi kertoa niin että muut ymmärtäisivät? Kertoa pienestä asunnosta jossa ikkuna oli pienempi kuin vessan peili, ja jonne auringonsäteet eivät ylettyneet ja jonka ikkunasta ei näkynyt ainuttakaan puuta, vaan harmaita seiniä joka puolella? Poika olisi voinut kertoa myös siitä miten yritti aina uudelleen aloittaa jotain, miten hän kaipasi liittyä ihmisten joukkoon ja löytää siellä paikkansa koulussa tai töissä, mutta miten varjo sanoi hänelle ensimmäisinä päivinä, miten huono hän oli. Hän oli liian huono mihinkään, liian huono kenenkään kaveriksi. Poika oli hyvä vain yhteen asiaan: tekemään huonoja asioita. Todistamaan muiden olevan oikeassa. Hän oli hyvä piiloutumaan päihteiden sumuverhon taakse kunnes varjo oli kapeampi. 

    Isän palatessa hakemasta tyttöä tämä astui keskelle lapsuutensa näyttämöä samoin kuin suhtautui kaikkeen sen ulkopuolellakin: pysytellen vihansa ja ylenkatseensa suojissa. Olihan hän parempi, yrittihän hän parantaa maailmaa. Tyttö tervehti poikaa jähmeästi, he kohtasivat vuosien päästä perheenjäsenensä ja kukaan ei osannut sanoa mitään. Kukaan ei osannut punnita kenen menetys ja suru oli kaikista suurin, ketä olisi pitänyt lohduttaa.

    Vaari oli valmis puhumaan. Hautajaisaamuna he kaikki ahtautuivat isän autoon ja vaari kertoi mummon hitaasta häviämisestä ja muutoksista. He tunsivat syyllisyyttä etteivät olleet olleet paikalla auttamassa tai kuuntelemassa. Ajaessaan hyvästelemään mummoa he kaikki miettivät eri asioita: isä mietti, että kaikki vain katosivat ja jättivät. Isompi poika mietti: olisipa tämä nopeasti ohi. Vetistely ei hyödyttänyt ketään. Poika mietti: hänen täytyisi jäädä vaarin tueksi hyvittääkseen poissaolovuotensa. Tyttö mietti: paikka oli täynnä hidasta lahoamista. Hän kävisi suremassa, sitten hän lähtisi niin nopeasti kuin mahdollista. 

    Auto yskäisi pölläyttäen ilmaan pilven pakoputkestaan ennen kuin huojahteli tiehensä.

 

Viha

 

Viikko hautajaisten jälkeen elämä palasi taas arkisiin uomiinsa, ja vaari kyydisti tytön takaisin asemalle ja isompi poika lähti isän kanssa työmaalle. Vaari pelkäsi hetkeä, jolloin poikakin lähtisi ja hän jotuisi kohtaamaan tyhjän talon ja tyhjät päivät.

    Vaarin ajaessa asemalle poika istui laiturilla jalkojaan vedessä riiputtaen kuten usein pienenä. Hän katsoi paljaita sääriään joita peitti nyt vaaleat karvoitus ja ihmetteli, olivatko ne tosiaan saman ihmisen jalat. Kuka ne jalat oikeastaan omisti? 

    Aluksi poika oli ajatellut lähteä muiden mukana takaisin omaan kotiinsa, mutta sitten hän ymmärsi, ettei häntä odottanut koti missään. Kaikkialle minne hän meni, hän koetti kantaa lapsuudenkotia mukanaan ja pettyi kaikkialla ja etsi ja etsi. Ja pettyi. Poika oli väsynyt ja toivoi, että lapsuuden voisi karistaa harteiltaan. Ettei tarvitsisi enää piileskellä maailmalta. Poika päätti, ettei hän voinut enää juosta pakoon. Hän istuisi niin kauan laiturilla, verannalla ja nurmikolla, että menneisyyden haamut olisi karistettu. Jos ei kokonaan niin siten, että hän olisi vapaa löytämään oman kodin ja jättämään varjon tänne lähtiessään. Poika selaili piirtämiään kuvia taloista ja näki olevansa tuo talo. Sarja ei ollut valmis. Viimeinen talo puuttui. Mutta vielä ei ollut sen aika.

    Vaarin palatessa hän helpottui kuullessaan, että poika jäisi hänen luokseen joksikin aikaa majailemaan. Poika ei pystynyt menemään taloon numero viisitoista missä hiekka rohisi paljaiden jalkojen alla ja harmaanvihertävä kerrostuma peitti ruokapöytää. Ollessa muualla oli helppo muistella taloa numero viisitoista sen parhaina päivinä; siistinä, auringon läikyttämänä, kissat ympärillä juosten. Poika ei voinut seurata sen hidasta rappiota.

    Vaarin pöytä oli kukkuroillaan valtavia kukka-asetelmia joita kaikki tutut olivat tuoneet mummon kuoleman johdosta. Niinä päivinä vaarille mieluisinta puuhaa olivat: tietokoneella mummon kuvien katseleminen tai treffi-ilmoitusten lukeminen, ulkona paljain jaloin kulkeminen ja kasvimaan hoitaminen. Vaari ymmärsi silloin jotain uutta: hän oli aina luullut tarvitsevansa enemmän yksinoloa, mutta todellisuudessa hän tarvitsi perheen ympärilleen rakentamaan aidat yksinäisyyden ympärille.

    Viikot kuluivat. Poika näki toisinaan isän vilaukselta ja hänessä heräsi viha. Poika oli aina luullut äitipuolen olevan syypää kaikkeen, mutta nyt hän näki ensimmäistä kertaa selkeästi. Kuin mummon kuoleman aiheuttama suru olisi avannut tulpan siitä valtavasta surujen ja kipujen sammiosta, jota poika oli ymmärtämättään koko ikänsä kantanut sisässään. Eikä hän pystynyt katsomaan isää silmiin ilman, että vihasi tätä sydämensä pohjasta, koska ei ollut pystynyt suojelemaan häntä tai muita.

    Saapuessaan illalla taloon numero viisitoista isä viivytteli mielellään autossa. Häntä pelotti astua tyhjään taloon, jonka näki rapistuvan huonompaan kuntoon päivä päivältä. Hänen kehonsa alkoi tuntua päivä päivältä painavammalta, kun purkautumattomat surut rakentuivat jykeväksi muuriksi. Isä mietti: kaikki hänen naisensa ja kaikki lapsensakin olivat hänet hylänneet.

    Astellessaan pitkin pihaa poika näki lasten hahmot juoksemassa ja tuntemassa tuskaa ja satuttamassa eläimiä eri paikoissa. Muistot nousivat piinaavina ja saivat sydämen tuntumaan raskaalta kuin kivi. Katumus ja suru saivat pojan itkemään. Silloin hän juoksi mielellään lammen rantaan ja kävi makaamaan aivan pikkuruiseksi palloksi ja keinutti itseään kunnes kyyneleet alkoivat tyrehtyä. Poika oli vihannut itseään koko ikänsä. Kaatanut  päälleen vihaa jonka muut olivat hänelle ilman oikeutta antaneet. Hän alkoi ymmärtää: hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa pienenä. Mutta nyt oli. Kun väsyi liikaa kaikkeen, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa vanhan valua harteilta pois.

    Ja pisaroiden tipahdellessa vesimittareiden vierelle poika alkoi tuntea surua hiljalleen myös kaikkien muiden puolesta, joilla oli niin hankala polku kuljettavanaan - hän näki äitipuolen joka ei ollut koskaan saanut rakkautta ja joka ei sitä siksi voinut muillekaan antaa, isän joka oli hänkin sodan kivuissa kasvaneiden vanhempien kasvattamia. Viha, häpeä ja suru ojennettiin sukupolvelta toiselle rumana möhkäleenä jo lapsina.

    Tarvittiin paljon aikaa. Pojan sydän oli vereslihalla. Mutta hänellä oli pelkkää aikaa. Hän voisi istua aloillaan niin kauan kuin oli tarvis, hän voisi tuntea viimeisenkin katumuksen ja ja surun viimeistä pisaraa myöten. Poika näki taas varjonsa koko mustuutensa voimalla vieressään, ja hän sanoi tälle: tule esiin, en voi enää paeta. Hän katsoisi sitä silmästä silmään. 

 

Valo

 

Talo numero viisitoista lepäsi kuusimetsän suojissa, kaukana muista rakennuksista. Sen punainen maalipinta oli nyt puoliksi karissut ja oven saranat vaikeroivat raskaasti.

    Vaari peitteli kurpitsat harsolla taivaalle vilkaisten: tänä yönä tulisi halla. Ensimmäiset pakkaset eivät olleet kaukana. Vaari hymähti muistellessaan vuoden takaista syksyä, miten peloissaan hän oli ollut tulevasta talvesta. Nyt hän mietti, mitä kaikkea tekisi tänä talvena: pyytäisi uusia naisystäviään kylään ja vierailisi näiden luona, tekisi puolukkasurvosta, teettäisi muistokirjan mummosta ja säilöisi kurpitsaa. Ehkä jopa hiihtäisi ensimmäisen kerran vuosiin. Viimeinen, vanha kissa katseli vaarin toimintaa raukeana, sillä se löysi ne ihmiset jotka olivat verkkaisia liikkeissään.

    Illan alkaessa pimetä ja laskevan auringon saatua taivaan liekehtimään kaikissa keltaisen, punaisen ja oranssin sävyissä poika veti repun nyörit kiinni. Hän muisteli viime syksyä ja mietti miten suruissaan oli ollut. Poika mietti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, millaisen kodin haluaisi ja missä, ja millaisia ihmisiä haluaisi ympärilleen. Hän tiesi, mitä tekisi vielä joskus: etsisi uusia ihmisiä jotka osasivat hymyillä ja puhua, maalaisi seinänsä vihreäksi ja aloittaisi uuden työn tai harrastuksen. Ennen kaikkea hän löytäisi keinon, jolla voisi itse tuoda valoa tähän maailmaan ja korvata tekemiään asioita. Mutta vielä oli oltava varovainen, sillä maailma oli yhtäkkiä niin suuri ja pelottava.

    Viimeinen talopiirros oli paperipinon päällä: talo oli murtunut. Hajonnut täysin. Ja sen kivijalan uumenista oli alkanut kasvaa toinen toistaan kauniimpia kukkia.

    Poika kuuli isän saapuvan autollaan kotiin ja tahtoi käydä vielä hyvästelemässä tämän. 

    Astellessaan taivasta heijastavien vesilätäköiden ylitse poika näki talon numero viisitoista surkeat seinät ja kylmänä nököttävän savupiipun ja tiesi: enää hän ei voinut sääliä ja surra isää. Hän tiesi tämänkin kärsineen, mutta joskus oli otettava elämä omiin käsiinsä. Isä ei enää ollut hänen vastuullaan.

    Pihaan saapuessaan poika kuuli vasaroinnin ääntä. Hän tiesi suunnistaa kohti uutta varastorakennusta, joka nopeaan tahtiin muuttui yhtä sekaiseksi kuin muutkin rakennuksista. Poika kurkisti sisään ja näki isän kumartuneena nikkarointiensa äärelle. Poika näki kaikkialla isän rakennelmia, kauniita puutavaroita joiden pinta oli hiottu rakkaudella sileäksi. Hän näki isän keskittyneen ilmeen ja surun tämän nostaessa katseensa. Vieläkin poika joutui ponnistelemaan pitääkseen sen surun etäällä - se ei ollut hänen surunsa.

    Minä lähden aamulla, poika sanoi. Hän tiesi, ettei tulisi hetkeen takaisin. Surut oli surtu, ja oli aika koettaa löytää paikka maailmassa.

    Isä nyökkäsi ja odotti. Poika halasi häntä kömpelösti, ja isä puristi tämän kovaa rintaansa vasten joksikin aikaa kuin ei olisi halunnut päästää lainkaan irti.

    Nähdään taas, isä sanoi. Poika nyökkäsi vuorostaan. Hän ei koskaan löytänyt sanoja isän kanssa. Lähtiessään poika katsoi taakseen viimeisen kerran ja näki isän katsovan peräänsä huulillaan ne kaikki sanomattomat asiat, jotka olivat odottaneet vuosia päästä esiin. 

    Katsoessaan pojan selkää isä ajatteli: taas yksi joka lähti. Isä ajatteli myös kaikkia niitä syitä, miksei voinut olla onnellinen. Miksi ei kannattanut pitää huolta mistään, kun kukaan ei kuitenkaan ollut paikalla. Hän kumartui takaisin puutyönsä ääreen ja hymyili. Tämä oli silti kokonaan hänen.

    Poika epäili, osaisiko isä koskaan murtautua rakentamistaan kahleista. Hän tunsi myötätuntoa kaikkia perheenjäseniään kohtaan, joilla olisi sama taival edessä varjonsa kohtaamisen kanssa, jos sen valitsivat kohdata.

    Sen yön poika nukkui sikeämmin kuin pitkiin aikoihin. Häntä jahtasivat taas varjot ja saivat hänet kaikkialla kiinni - mutta enää poika ei piiloutunut. Hän kohtaisi varjon uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta se kutistui hieman ja menetti hieman voimaansa.

    Aamulla vaari ojensi pojalle suuren nyssykän: mummon maalausvälineille ei enää ollut tarvetta.

    Poika nosti repun selkäänsä ja halasi vaaria pitkään. Poika kääntyi lähteäkseen ja katsoi vielä taloa numero viisitoista, joka ei enää särkenyt hänen sydäntään. Pojan askeleet tuntuivat kevyemmiltä kuin aiemmin. Hän hymyili tuntiessaan valon olkansa takana, saman valon joka hänet oli useasti pelastanut. Kissa katseli hänen loittonemistaan.